Opiskelun hitautta - tai nopeutta
Etäopiskelu on eräs opiskelumuoto muiden joukossa. Osa toteuttaa sitä erilaisissa toimipisteissä istuskellen ja videoneuvotteluyhteydellä opetusta seuraten. Osa etäopiskelee lukien Inarin mökillään tenttiin, joka pidetään Tampereen yliopistolla. Osan käsitys etäopiskelusta on luvaton loma kesken parhainta koulukautta - tenttikirjat pakataan laukkuun vaikka ollaankin täysin varmoja että niihin ei tulla koskemaan ennen loman päättymistä. Osa asuu jatkuvasti eri paikkakunnalla ja reissaa sieltä kolmensadan kilometrin päähän milloin luennoille, milloin tenttimään, milloin ryhmätyöseminaariin.
Tämä monelle tuttu Osa on varmasti usein puntaroinut, miksi toimii juuri näin. Onko kyseessä pakollinen kaava, jotta opinnot saataisiin edes jotenkin purkkiin? Onko Iisalmessa nyt vain siksi mukava asua, kun edellisvuotinen kesäheila muutti sinne töihin ja vapaa-aika sujuu mallikkaammin? Eikö kiinnosta juurtua opiskelukaupunkiin?
Etäopiskelussa on puolensa. Jos asumispaikkakunnalla on perhe ja vanhat tutut kuviot, muuttaminen ei välttämättä houkuta. Etenkin, jos tiedekunta sattuu olemaan äärettömän salliva muualla asumisen suhteen - tästä oivallinen esimerkki on oikeustieteiden tiedekunta, jonka opiskelijoista suuri osa asuu muualla ja kulkee kerran kuussa tenttimässä Rovaniemellä. Pakolliset läsnäolot kun halutessaan saa purkkiin jopa reilussa vuodessa.
Vapaa opiskelumalli antaa opiskelijalle mahdollisuuden päättää, milloin, miten ja missä opiskelee. Itsekuria opiskelu tottakai aina vaatii. Voi jopa olla, että liian viihtyisässä ympäristössä aamunousut venyvät, tekemisvaihtoehtoja on liikaa - ja tenttikirja jää yhä useampana päivänä pölyttymään nurkkaan. Toisaalta muualla asuminen voi antaa virtaa lukemiseen täysin eri tavalla, kuin päivien viettäminen jatkuvasti yliopiston nurkilla.
Tunnen ihmisiä, jotka ovat suorittaneet oikeustieteen maisterin tutkinnon parissa, kolmessa vuodessa. Luulisin, että tähän saavutukseen ei etäopiskelu riitä. Kuten eräs auskultantti kertoi lukeneensa aamusta iltaan, siinä välissä aina luennoilla rampaten. Aamu ei tarkoita tällöin kymmentä, yhtätoista, vaan tiukkaa kahdeksaa, ilta voi venyä yhteentoista tai kahteentoista. Tämä henkilö ei varsinaisesti suositellut seuraamaan esimerkkiään. Nämä pari vuotta antavat tutkinnon, mutta mikä maku niistä jää käteen?
Jokainen varmasti tietää, sopiiko itselle parhaiten tiukka opiskelupuristus vai useampi vuosi hieman tarkastellen, kuulostellen, reissaten, välillä tiukasti spurtaten tai töitä tehden. Etäopiskelu voi olla hitaampaa, mutta se voi antaa elämään sellaista, mitä aamusta iltaan opiskellen ei millään saa. Toki nämä ääripään vaihtoehdot eivät ole ainoita, ja suosituin malli käsittääkseni on yhä normaali työpäivä yliopistolla ja ilta viihteellä. Valmistuminen tapahtuu määräajassa ja niin Kela kuin eduskuntakin - saati sitten itse opiskelija - ovat tyytyväisiä. Aina täytyy kuitenkin muistaa se, että ihminen itse valitsee opiskelutyylinsä. Se, joka valmistuu nopeiten, ei välttämättä ole paras.
Tämä monelle tuttu Osa on varmasti usein puntaroinut, miksi toimii juuri näin. Onko kyseessä pakollinen kaava, jotta opinnot saataisiin edes jotenkin purkkiin? Onko Iisalmessa nyt vain siksi mukava asua, kun edellisvuotinen kesäheila muutti sinne töihin ja vapaa-aika sujuu mallikkaammin? Eikö kiinnosta juurtua opiskelukaupunkiin?
Etäopiskelussa on puolensa. Jos asumispaikkakunnalla on perhe ja vanhat tutut kuviot, muuttaminen ei välttämättä houkuta. Etenkin, jos tiedekunta sattuu olemaan äärettömän salliva muualla asumisen suhteen - tästä oivallinen esimerkki on oikeustieteiden tiedekunta, jonka opiskelijoista suuri osa asuu muualla ja kulkee kerran kuussa tenttimässä Rovaniemellä. Pakolliset läsnäolot kun halutessaan saa purkkiin jopa reilussa vuodessa.
Vapaa opiskelumalli antaa opiskelijalle mahdollisuuden päättää, milloin, miten ja missä opiskelee. Itsekuria opiskelu tottakai aina vaatii. Voi jopa olla, että liian viihtyisässä ympäristössä aamunousut venyvät, tekemisvaihtoehtoja on liikaa - ja tenttikirja jää yhä useampana päivänä pölyttymään nurkkaan. Toisaalta muualla asuminen voi antaa virtaa lukemiseen täysin eri tavalla, kuin päivien viettäminen jatkuvasti yliopiston nurkilla.
Tunnen ihmisiä, jotka ovat suorittaneet oikeustieteen maisterin tutkinnon parissa, kolmessa vuodessa. Luulisin, että tähän saavutukseen ei etäopiskelu riitä. Kuten eräs auskultantti kertoi lukeneensa aamusta iltaan, siinä välissä aina luennoilla rampaten. Aamu ei tarkoita tällöin kymmentä, yhtätoista, vaan tiukkaa kahdeksaa, ilta voi venyä yhteentoista tai kahteentoista. Tämä henkilö ei varsinaisesti suositellut seuraamaan esimerkkiään. Nämä pari vuotta antavat tutkinnon, mutta mikä maku niistä jää käteen?
Jokainen varmasti tietää, sopiiko itselle parhaiten tiukka opiskelupuristus vai useampi vuosi hieman tarkastellen, kuulostellen, reissaten, välillä tiukasti spurtaten tai töitä tehden. Etäopiskelu voi olla hitaampaa, mutta se voi antaa elämään sellaista, mitä aamusta iltaan opiskellen ei millään saa. Toki nämä ääripään vaihtoehdot eivät ole ainoita, ja suosituin malli käsittääkseni on yhä normaali työpäivä yliopistolla ja ilta viihteellä. Valmistuminen tapahtuu määräajassa ja niin Kela kuin eduskuntakin - saati sitten itse opiskelija - ovat tyytyväisiä. Aina täytyy kuitenkin muistaa se, että ihminen itse valitsee opiskelutyylinsä. Se, joka valmistuu nopeiten, ei välttämättä ole paras.
Kommentit
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi! Se julkaistaan mahdollisimman pian.