Kun elämä etenee - jos etenee
Ala-asteikäinen pikkusiskoni teki läksyjä ja tiltatessaan kääntyi äidin puoleen.
-Mikä on "on"?
-Mikä on?
-Täällä enkunkirjassa kysytään että mikä on "on". Mikä se on?
-No miten sanotaan "se on"?
-It is.
-No mikähän se "on" sitten voisi olla siinä?
-Ööööööööööö.... it.
-Jos SE ON on IT IS, MIKÄ SILLOIN ON ON?
-........Is. Mutta ei täällä lue että is kun täällä lukee "on".
-Ai että mikä on SUOMEKSI että "on"?
(Yläasteikäinen auttaa:)
-Se on niitä on in under. "On" on takana.
Kuuntelin keskustelua nojatuolista ja aloin laskemaan jo käymiäni kouluvuosia. Kolmen käden sormet eivät enää millään riittäneet, ja toisilla on vasta ensimmäinen käsi menossa. Ensimmäisen käden kohdalla pulmat ovat erilaisia kuin toisen tai kolmannen kohdalla.
Muistan kun ekaluokalla kutosluokkalaiset olivat aikuisia, yläasteikäiset jotain amerikkalaisiin verrattavia, muistin joskus hämärästi kuulleeni lukiosta ja ammattikoulusta, oma isä ja tuttujen vanhemmat olivat yliopistossa ja täysin vanhuksiin verrattavissa. Miten pitkältä tuo matka pikkutytöstä tuntuikaan. Terveydenhoitaja lohdutti kun koulupiikkiä pistettiin: seuraava rokote onkin sitten vasta viidennellä luokalla. Tuo ajatus tuntui suunnattoman ilahduttavalta - viidesluokkahan ei kuitenkaan koittaisi koskaan, aikaisintaan miljoonan vuoden päästä.
Nyt kaikki tiedämme opiskelijan ikuisen vitsauksen: aika ei koskaan riitä. Kaikki aika elämästä taisikin olla kerääntyneenä niihin elämämme alkutaipaleen vuosiin, kun elimme joulusta jouluun ja kesälomakin täytti aina tehtävänsä, koulun syksyllä alkaessa oli täynnä motivaatiota, intoa ja penaali täynnä uusia kyniä.
Vaikka ajan huomaa kuluvan entistä nopeammin, sitä ei jostain syystä usko. Olen varma siitä etten vielä pitkiin aikoihiin, ainakaan kahteenkymmeneen vuoteen, tule täyttämään kolmeakymmentä. Kolmikymppiset ovat vakiintuneita, hyvässä työpaikassa, monta vuotta jo olleet työelämässä ja makselevat rauhassa asuntolainaa pois.
Ja kuudesluokkalaiset - nekin ovat jostain näkövinkkelistä aivan aikuisia.
-Mikä on "on"?
-Mikä on?
-Täällä enkunkirjassa kysytään että mikä on "on". Mikä se on?
-No miten sanotaan "se on"?
-It is.
-No mikähän se "on" sitten voisi olla siinä?
-Ööööööööööö.... it.
-Jos SE ON on IT IS, MIKÄ SILLOIN ON ON?
-........Is. Mutta ei täällä lue että is kun täällä lukee "on".
-Ai että mikä on SUOMEKSI että "on"?
(Yläasteikäinen auttaa:)
-Se on niitä on in under. "On" on takana.
Kuuntelin keskustelua nojatuolista ja aloin laskemaan jo käymiäni kouluvuosia. Kolmen käden sormet eivät enää millään riittäneet, ja toisilla on vasta ensimmäinen käsi menossa. Ensimmäisen käden kohdalla pulmat ovat erilaisia kuin toisen tai kolmannen kohdalla.
Muistan kun ekaluokalla kutosluokkalaiset olivat aikuisia, yläasteikäiset jotain amerikkalaisiin verrattavia, muistin joskus hämärästi kuulleeni lukiosta ja ammattikoulusta, oma isä ja tuttujen vanhemmat olivat yliopistossa ja täysin vanhuksiin verrattavissa. Miten pitkältä tuo matka pikkutytöstä tuntuikaan. Terveydenhoitaja lohdutti kun koulupiikkiä pistettiin: seuraava rokote onkin sitten vasta viidennellä luokalla. Tuo ajatus tuntui suunnattoman ilahduttavalta - viidesluokkahan ei kuitenkaan koittaisi koskaan, aikaisintaan miljoonan vuoden päästä.
Nyt kaikki tiedämme opiskelijan ikuisen vitsauksen: aika ei koskaan riitä. Kaikki aika elämästä taisikin olla kerääntyneenä niihin elämämme alkutaipaleen vuosiin, kun elimme joulusta jouluun ja kesälomakin täytti aina tehtävänsä, koulun syksyllä alkaessa oli täynnä motivaatiota, intoa ja penaali täynnä uusia kyniä.
Vaikka ajan huomaa kuluvan entistä nopeammin, sitä ei jostain syystä usko. Olen varma siitä etten vielä pitkiin aikoihiin, ainakaan kahteenkymmeneen vuoteen, tule täyttämään kolmeakymmentä. Kolmikymppiset ovat vakiintuneita, hyvässä työpaikassa, monta vuotta jo olleet työelämässä ja makselevat rauhassa asuntolainaa pois.
Ja kuudesluokkalaiset - nekin ovat jostain näkövinkkelistä aivan aikuisia.
Kommentit
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi! Se julkaistaan mahdollisimman pian.