Jos purukumia voisi juoda?

Helmikuu on vaihtunut maaliskuuksi ja blogiteksti vaihteeksi suomeksi. Kuun vaihtuminen on merkinnyt myös ajatusten siirtymistä pakostakin edessä olevaan Suomeen palaamiseen. Ajatus joka tänne Limaan saavuttuani tuntui vielä kaukaiselta. Aika täällä on todellakin mennyt kuin siivillä. Mitään isompaa kaipausta takaisin Suomeen en ole vielä kokenut - jos kohta välillä olen kaivannut lappilaista raikasta ilmaa hengitettäväksi. Erityisesti tuolla iltapäiväruuhkassa hikoillessani.

Rahat ovat riittäneet yllättävän hyvin vaikka Lima ei olekaan mikään erityisen edullinen paikka asua ja elää. CIMO:lta saamani rahallinen tuki riitti hyvin kattamaan lennot ja majoituksen, mutta kaikki muu eläminen on sitten mennytkin omasta pussista. Rahan kulumiseen voi täällä kuitenkin vaikuttaa aika paljon itse omilla valinnoillaan. Ruoka kannattaa ostaa kaupoista ja valmistaa mahdollisimman pitkälle itse - jos sellainen mahdollisuus on. Perulaista perusruokaa on kana, jota täällä syödään suomalaisittain varsin häkellyttävään tahtiin. Kanaruokiin erikoistuneita ravintoloita löytää ympäriltään kaikkialla. Paikalliset ystäväni ja työtoverini perustelevat liki jokapäiväistä kanan syöntiä sen edullisella hinnalla. Ja edullistahan tuo on, ei siinä mitään. Ainakin omat ajatukset siirtyvät tämän myötä helposti miettimään paikallisen kanankasvatuksen olosuhteita - varsin sivistynyt veikkaukseni on että toiminta on varsin pitkälle tehotuotantoa sen kyseenalaisemmissa muodoissaan. 

Mutta jos kanansyönnin määrä häkellyttää, niin saman vaikutuksen tekee myös paikallisten kauppojen vihannes- ja hedelmätarjonta. Valikoimat tuntuvat varsin uskomattomilta - erityisesti nyt paikalliseen kesäaikaan. Tällaisen yltäkylläisen tarjonnan myötä voisi kuvitella edistävän lihansyönnistä luopumista, mutta varsinainen vegetarismi on täällä vielä varsin marginaalinen juttu. Hyvin satunnaisesti on tullut vastaan mitään vähänkään kriittistä suhtautumista lihansyöntiä kohtaan. Mutta kaikki aikanaan ja muutos syntyy nuorissa. Suomeen verrattuna myös jätteiden kierrätys on täällä aika pitkälle alkuvaiheessa. Sekalaista muovijätettä tulee ja menee täällä käsittämättömiä määriä. Oman asuinalueeni nuoret ovat ryhtyneet keräämään tätä muovijätettä kierrätettäväksi ja keskusteltuani heidän kanssaan olivat vähintäänkin haltioituneita suomalaisesta pullojen palautusjärjestelmästä. 

Pääaineeni sosiaalityön kannalta mielenkiintoinen päivämäärä osui menneen helmikuun puolelle. Perulainen köyhien ja puutteenalaisten puolustaja ja aktivisti Maria Elena Moyano - lempinimeltään Madre Coraje (Äiti Rohkea) - sai surmansa tasan 25 vuotta sitten. Loistava polku -niminen järjestö murhasi hänet hyvin kylmäverisesti hänelle tutuimmassaan toimintaympäristössään Villa El Salvadorissa 14. helmikuuta 1992. Moyano teki aktiivisesti työtä köyhien elinolosuhteiden parantamiseksi erityisesti naisten ja lasten parissa. Hänen toimintansa häiritsi kuitenkin Loistava polku -järjestön omia tavoitteita kyseisellä alueella ja Moyano sai siten maksaa toiminnastaan omalla hengellään. Terroristojärjestöksi täällä luokiteltu Loistava polku (Sendero luminoso) toimi vielä 90-luvulla hyvin aktiivisesti maaseudulla ja osin myös kaupungeissa. Sittemmin toiminta on hiipunut, mutta ei kuitenkaan täysin kadonnut. Paikallinen tapa jättää henkilökortti pantiksi vähänkään virallisemmassa paikassa vierailtaessa on juurikin perua tältä terrorisminvastaisen sodan ajalta. Ja esimerkiksi monet koulut ja yliopistot ovat täysin suljettuja alueita joihin ei pääse ilman asianmukaista kutsua. 

Jos kamppailu terrorismia vastaan onkin jo ehkä lopuillaan, niin toisen kansallisen ongelmavyyhden - korruption - suhteen ollaan vasta lähtökuopissa. Täällä viettämäni ajan ehdottomasti uutisoiduin asia on ollut liki koko Etelä-Amerikan kattava Odebrecht -korruptioskandaali johon on liitetty mukaan lahjoman vastaanottamisesta epäiltynä entisiä Perun presidenttejä puolisoineen. Kyynisesti voisi sanoa - ja aika moni sanookin - että ainahan täällä on ollut korruptiota, milloin enemmän ja milloin vähemmän. Nyt tuntuu kuitenkin löytyvän jonkinasteista yhteiskunnallista ja kollektiivista halua päästä eroon tämän "maan tavan" ainakin räikeimmistä ilmentymistä. Tätä kehitystä on tietenkin edistänyt paikallisen lehdistön varsin valpas asenne puuttua asioihin ja kirjoittaa niistä. Paikallisten lehtien lukemisesta olen oppinut nauttimaan - vähänkään laadukkaammat lehdet ovat ainakin omiin silmiini hyvin toimitettuja. Uutisia käsitellään laajasti ja monella lehdellä on nimekkäät kolumnistit vahvistamassa laatua. Perussa kirjoittamiseen ei suhtauduta mitenkään välinpitämättömästi. Maassa julkaistaan paljon kirjoja ja yksi omista mielipaikoistani tässä metropolissa onkin entinen rautatieasema, joka junaliikenteen lakattua on otettu uudestaan käyttöön perulaisen kirjallisuuden talona (Casa de la Literatura Peruana). Sinne on nautinto mennä työpäivän jälkeen lukemaan muutama sivu perulaista kirjallisuutta alkuperäiskielellä ja vahvan perulaisen kahvin höyrytessä siinä sivussa. 

Sen minkä perulaisessa kirjallisuudessa ja lehtien lukemisessa voittaa, häviää sitten televisiota katsellessa. Aamuiset uutiset käsittelevät usein edellisen illan ja yön aikana tehtyjä rikoksia ja niiden uutisointi on usein aika hämmentävää näin suomalaisin silmin. Mitään isompaa intimiteettisuojaa kuvauksen suhteen ei juuri anneta sen enempää rikoksen uhreille kuin tekijöillekään. Myös sivullisia haastatellaan usein ja intensiivisesti paikan päällä. Iltaisin television tarjonta on lähinnä telenovelan nimellä kulkevia ihmissuhdedraamoja sekä elokuvia joita - varmuuden vuoksi - pyöritetään tarjonnassa useampi ilta. Ehkäpä television varsin luokattoman kehnolta tuntuva tarjonta näkyy vastaavasti katukuvassa lasten lukumääränä. Lapsia täällä tuntuu riittävän joka paikkaan - ehkä juurikin television kehno ohjelmatarjonta ohjaa pariskuntia iltaisin muunlaisten ja tuottavimpien aktiviteettien pariin? Ehkäisyvälineitä on varsin hyvin tarjolla, mutta silmiinpistävää on perulaisten positiivinen ja luonnollinen suhtautuminen lapsiin. Viime päivät ovat olleet kiireellisiä paikallisissa kirja- ja paperiliikkeissä jotka myyvät koululaisille tarpeellisia koulutarvikkeita. Koulujen kesälomat ovat täällä päättyneet ja oppivelvolliset palaavat pulpetteihinsa. Siinä missä muutkin opiskelijat.

Itsekin jo haluan pikkuhiljaa palata omiin opintoihini vaikka työharjoittelu täällä on täyttänytkin, ja osin ylittänytkin omat odotukseni. Työn suhteen olen saanut varsin vapaat kädet toimia oman harkintani mukaan. Tosin minua on myös otettu aktiivisesti mukaan varsinaisen työpaikan ulkopuoliseen vertaisryhmä- ja verkostotoimintaan, joka se jo itsessään on ollut hyvin mielenkiintoinen osa työharjoittelua varsinaisen erityisopetukseen liittyvän toiminnan ohella. Mutta Mambaa lainatakseni: vielä on kesää jäljellä. Ja työharjoittelua kolmen viikon ajan maaliskuun viimeiseen päivään saakka.

Suomalaista koulutusjärjestelmää ja opintomahdollisuuksia Suomessa esiteltiin täällä Limassa helmikuussa. Paikka tuli tupaten täyteen asiasta kiinnostuneita.

Shake It! Taustalla näkyvän valkoasuisen tytön isä näyttää mallia tanssimiseen. Ja voitti odotetusti tässä paikallisessa lapsipainotteisessa kulttuurifestivaalissa järjestetyn kilpailun.

Limasta löytyy paljon isoja supermarketteja, mutta parasta palvelua täällä(kin) saa lukuisista pikkuliikkeistä. 

Iltapalaksi paikallinen antichurros, paistettua naudan sydäntä ja utareita.

Vastaus blogiotsikkossa esitettyyn kysymykseen. Se maistuisi Inca Kolalta. Perulaista perusjuomaa.

Paikallisen marketin hedelmäosastoa....ja tässä vain pieni osa siitä.

Paikallisessa museossa voi kuvitella olevansa joko Tintti -sarjakuvassa tai Indiana Jones -elokuvassa. 

Casa de la Literatura Peruana. Ulkoterassi. Tämän jos saisi mukaansa Rovaniemelle. Edes ensi kesäksi.

Liman keskustan läheisyydessä olevalla San Christobal kukkulalla, noin 400 metrin korkeudessa. Upeat näköalat yli kaupungin.

Iltatanssit Liman vanhassa kaupungissa.