Anteeksi mutta ehdin taas kirjoittaa
Opiskelijakollegani oli varsin näköaistimia virittävässä kunnossa; hän oli pukeutunut miellyttävästi. Halusin sanoa sen hänelle, sillä tuo ajatus oli intuitiivinen, spontaani reaktioni. Jätin kuitenkin sanomatta. Nyt harmittaa.
Me elämme kulttuurissa, jossa sanojen ”kiitos” ja ”anteeksi” käyttöä korostetaan jo tarhan pihalta alkaen: Kun lyöt hiekkalaatikon vakionurkkasi demonisoinutta tyttöä sulkapallomailalla otsaan, niin itkuhan siitä tulee. Sitten pyydetään, ja saadaan anteeksi. Välituntipihalla tappelupukarien käpälät riivitään toistensa rinnuksista irti, ja pakotetaan kättelemään. Anna anteeksi ja unohda. Olisipa hurmaavaa todistaa sama näky esimerkiksi jääkiekkokaukalossa, jossa vanhempani ikäiset harvahampaat riepovat toisiltaan nuuskat huulesta, kuin linnunpaskat parvekkeelta. Me opimme termistön, mutta tarkoitammeko todella sanojamme?
Jos väännän kasvot hymyyn, ja teeskentelen nauttivani ystäväni tuoreen tyttöystävän valmistamasta lihattomasta kasvisluomulihamurekkeesta, voinko pelastua itseltäni, ja muokata ajatusta muokkaamalla käytöstäni? On vuosien harjoittelun tulos antaa kohteliaisuuksia, ja ottaa niitä vastaan luontevasti. Suomalaisen uroon tyyliin kuuluu muutaman mäkäräisen jälkeen suorastaan kahahtaa toisen kainaloon, ja osoittaa täten veljellistä kiintymystä. Sama pätee suhteessamme naisiin - kauneuden subjektiivisuus saa uuden alttarin, kun katsojan silmät ovat punaviinin verestämät. Päivittäisten haasteiden kohtaaminen johtaa ennen pitkää tuloksiin. Tiukkaa se tekee, mutta ryhdyttyään mies onnistuu. Ryhtyy, tai joutuu, tai suostuu / ja silloin Kauhavan rauta ruostuu.
Miksi emme osaa sanoa tunteitamme suoraan? Miksi rakkauden ääneen osoittaminen on niin vaikeaa? Asiat on sanottava englanniksi, koska englanniksi kaikki kuulostaa coolimmalta. Eikä oikeastaan tarvitse uskaltaa. Hyvät kommentit kantavat vuosia. Huonot kommentit vuosikymmeniä. Me emme yksinkertaisesti voi odottaa viimeiseen hetkeen, ja lausua niitä tärkeitä asioita vasta juuri ennen meteoriittia. Milloin olet viimeksi sanonut ystävällesi tai perheenjäsenellesi rakastavasi tätä?
Kohteliaisuudet eivät ole yliarvostettuja. Kehuminen on aliarvostettua. Mieskin nauttii saamastaan huomiosta, kun ihailet hänen uuden tukkavärkkiään. Naiselle saa osoittaa muitakin, kuin ulkoisia kehuja. Entä inter- ja transsukupuoliset? Seksistinen maailma asettaa käytöskulttuurille hankalat rajat. Pikkuveljeäni Topiasta lainaten: ”Naiset ensin, paitsi silloin, kun miehet ensin”.
On helppo ottaa kantaa ulkoisiin asioihin. Kun kommentoin toisen tekoja tai sanoja, en oikeastaan kommentoi häntä olentona. Meitä opettajia neuvotaan olla haukkumasta lasta, ja suuntaamaan risut kankkujen sijasta toimintaan. ”Sinä olet typerä” → ”Sinä toimit typerästi”. Ihminen on kehuvetoinen, mutta samalla kehuriippuvainen. Jos toisen kehun tyrmää heti sen syntyhetkellä, eivät kehuja ja hänen luomuksensa saa arvoa.
1. ”Olet kaunis”
2. ”En ole”
3.
Kell' onni on, se onnen kätkeköön. Miksi 2000-luvun lapset opetetaan nöyristelemään, kuin fransiskaanimunkit? Viihdeteollisuus tarjoilee ruudukon täydeltä toinen toistaan enemmän itseyttään tuputtavia tähtösiä. On melko ristiriitaista kasvaa maailmaan, jossa rikkaat porhottavat, mutta samalla menestyksestään tulee olla vaiti.
Olisin todella halunnut kehua vetävää koulukaveriani. Seuraavana päivänä kehuin, ja hän vastasi kiitos.
Eetu Jay
PS. Bloggari julkaisee aina tietyin väliajoin päivityksen, jossa hän pyytää anteeksi sitä, ettei ole ehtinyt kirjoittaa pitkään aikaan. Tämä on minun vastapäivitykseni. Enkä ole tippaakaan pahoillani.
Me elämme kulttuurissa, jossa sanojen ”kiitos” ja ”anteeksi” käyttöä korostetaan jo tarhan pihalta alkaen: Kun lyöt hiekkalaatikon vakionurkkasi demonisoinutta tyttöä sulkapallomailalla otsaan, niin itkuhan siitä tulee. Sitten pyydetään, ja saadaan anteeksi. Välituntipihalla tappelupukarien käpälät riivitään toistensa rinnuksista irti, ja pakotetaan kättelemään. Anna anteeksi ja unohda. Olisipa hurmaavaa todistaa sama näky esimerkiksi jääkiekkokaukalossa, jossa vanhempani ikäiset harvahampaat riepovat toisiltaan nuuskat huulesta, kuin linnunpaskat parvekkeelta. Me opimme termistön, mutta tarkoitammeko todella sanojamme?
Jos väännän kasvot hymyyn, ja teeskentelen nauttivani ystäväni tuoreen tyttöystävän valmistamasta lihattomasta kasvisluomulihamurekkeesta, voinko pelastua itseltäni, ja muokata ajatusta muokkaamalla käytöstäni? On vuosien harjoittelun tulos antaa kohteliaisuuksia, ja ottaa niitä vastaan luontevasti. Suomalaisen uroon tyyliin kuuluu muutaman mäkäräisen jälkeen suorastaan kahahtaa toisen kainaloon, ja osoittaa täten veljellistä kiintymystä. Sama pätee suhteessamme naisiin - kauneuden subjektiivisuus saa uuden alttarin, kun katsojan silmät ovat punaviinin verestämät. Päivittäisten haasteiden kohtaaminen johtaa ennen pitkää tuloksiin. Tiukkaa se tekee, mutta ryhdyttyään mies onnistuu. Ryhtyy, tai joutuu, tai suostuu / ja silloin Kauhavan rauta ruostuu.
Miksi emme osaa sanoa tunteitamme suoraan? Miksi rakkauden ääneen osoittaminen on niin vaikeaa? Asiat on sanottava englanniksi, koska englanniksi kaikki kuulostaa coolimmalta. Eikä oikeastaan tarvitse uskaltaa. Hyvät kommentit kantavat vuosia. Huonot kommentit vuosikymmeniä. Me emme yksinkertaisesti voi odottaa viimeiseen hetkeen, ja lausua niitä tärkeitä asioita vasta juuri ennen meteoriittia. Milloin olet viimeksi sanonut ystävällesi tai perheenjäsenellesi rakastavasi tätä?
Kohteliaisuudet eivät ole yliarvostettuja. Kehuminen on aliarvostettua. Mieskin nauttii saamastaan huomiosta, kun ihailet hänen uuden tukkavärkkiään. Naiselle saa osoittaa muitakin, kuin ulkoisia kehuja. Entä inter- ja transsukupuoliset? Seksistinen maailma asettaa käytöskulttuurille hankalat rajat. Pikkuveljeäni Topiasta lainaten: ”Naiset ensin, paitsi silloin, kun miehet ensin”.
On helppo ottaa kantaa ulkoisiin asioihin. Kun kommentoin toisen tekoja tai sanoja, en oikeastaan kommentoi häntä olentona. Meitä opettajia neuvotaan olla haukkumasta lasta, ja suuntaamaan risut kankkujen sijasta toimintaan. ”Sinä olet typerä” → ”Sinä toimit typerästi”. Ihminen on kehuvetoinen, mutta samalla kehuriippuvainen. Jos toisen kehun tyrmää heti sen syntyhetkellä, eivät kehuja ja hänen luomuksensa saa arvoa.
1. ”Olet kaunis”
2. ”En ole”
3.
Kell' onni on, se onnen kätkeköön. Miksi 2000-luvun lapset opetetaan nöyristelemään, kuin fransiskaanimunkit? Viihdeteollisuus tarjoilee ruudukon täydeltä toinen toistaan enemmän itseyttään tuputtavia tähtösiä. On melko ristiriitaista kasvaa maailmaan, jossa rikkaat porhottavat, mutta samalla menestyksestään tulee olla vaiti.
Olisin todella halunnut kehua vetävää koulukaveriani. Seuraavana päivänä kehuin, ja hän vastasi kiitos.
 |
| Sinä olet kaunis, upea ihminen. |
Eetu Jay
PS. Bloggari julkaisee aina tietyin väliajoin päivityksen, jossa hän pyytää anteeksi sitä, ettei ole ehtinyt kirjoittaa pitkään aikaan. Tämä on minun vastapäivitykseni. Enkä ole tippaakaan pahoillani.
Värikästä ja upeaa pohdintaa, jälleen kerran.
VastaaPoistaKappas, tähän on jäänyt vastaamatta. Kiitos, hra Siili, tunne on onneksemme molemminpuolinen! Olut, tuo elämän väri ja kupla. Onneksi pian on joulu.
VastaaPoista