Tämän sinä luet

Kysyin Googlelta, mitä minun pitää tehdä.
   
”11 Helsingin teepaikkaa, jotka sinun pitää tietää”
”Tämä kaikki sinun pitää kestää, jos olet musta mies Yhdysvalloissa.”
”Automyyjä kertoo, mitä sinun pitäisi tietää –”
”Vatsallasi sinun pitää käymän ja tomua syömän koko elinaikasi.”
”TESTI: Missä sinun pitäisi asua?”
”Mitä sinun pitää tehdä kun jäät työttömäksi saadaksesi työttömyyspäivärahaa”
”Elää sinun pitää ja tajuta se, että sinä elät.”

Nietzsche kirjoittaa: ”Mikä on se suuri lohikäärme, jota henki ei enää haluaisi kutsua valtiaaksi ja jumalaksi? Suuri lohikäärme on nimeltään 'sinun pitää'. Mutta leijonan henki sanoo 'minä tahdon.'”

Epätyypillisesti maanantain hauraalle lounaskeskustelulle nousi esille sana pakko. Ja oikeastaan se fakta, ettei mitään todella ole pakko tehdä. Syntyä, kuolla ja maksaa veroja? Ei sentään, sillä ensimmäiset kaksi ovat väistämättömiä, ne vain tapahtuvat. Helsingissä Kallion pizzayrittäjät taasen todistavat, ettei verojen maksaminenkaan ole aina itsestäänselvyys. Ehkä syöminen sitten on pakko, sillä onhan meidän pakko pysyä hengissä, ja sitä kautta syötävä ja juotava? No ei niinkään – sillä ei hengissä ole pakko pysyä. Nukahtaminen, syöminen ja ulostaminen ovat automaattisia toimintoja, joiden tapahtumista ei voi välttää. Jos kolme viikkoa nälistelleen ruokatorveen livauttaa murenan, kieli tekee tehtävänsä. Olet kehosi uhri, ihminen.


Ystäväni Max lukemassa kirjaa ruokakaupassa.

Haaveilemme paremmasta elämästä, ja vanhemmat meidän kauniista tulevaisuudestamme. He eivät vain tiedä, että lopulta valta ei ole heidän. Lasol-lapsen äiti ei voi päättää, lurauttaako hänen synnytyksensä hedelmä myrkkyä suonistoonsa vai ei. Esimerkin voima on vahva, se näkyy hyvässä ja pahassa. Vanhemmista on jostain syystä mielettömän hauskaa pukea lastensa ylle Angry Birds -lumppuja, sillä ovathan ne niin söpöjä. Lapsesta tehdään banaali kävelevä mainos, joka suorastaan huutaa jonkin suuryrityksen nimeä. Emme me Muumi-kalsareihin köytetyt 90-luvun lapset ole silti yhtään sen parempia. Kuvitellaan tilanne, jossa pikkupoika haluaa pukea mekon ylleen. Vanhempien suhtautuminen asiaan on kaikki kaikessa; jos he hyväksyvät, poika tuntee olonsa turvalliseksi. Jos pojan luontaisen itseilmaisun riemun yli ajetaan katumaasturilla, ei varmasti päästä onnen herkkupöytään. Kylmää maksalaatikkoa on tarjolla. Kusipäävanhemmat valmentavat kusipäälapsia. Sukupuoliroolit ovat hyvin syvällä. Tarhassa taistelu jatkuu, eikä edes vanhempien liberaalius pelasta sotkuisen kurahousu-sakarin lapiolta, saati päiväkodin henkilökunnan ohjailevalta elämänpalautteelta. Unohda kaikki, mitä tiedät.

Todellisuudessa meidän oikeasti pitää käydä koulua, hakea töitä, mennä töihin, maksaa laskut, istua tuolilla, käyttää sukkia, syödä suu kiinni, odottaa vuoroa, pestä kädet, olla ystävällinen, mennä eteenpäin, pysyä rohkeana, osallistua keskusteluun, olla puhumatta vieraille ja käyttää siistiä kieltä.

Ei pidä.

Ajatus, jonka edellä mainittu 1800-luvun jylhä saksalainen mursuviiksi esitteli, on se, että ennen pitkää ”pitää”-sanasta tulee ”tahdon”, ja edelleen ”voin”. Minä tahdon, ja voin, ja teen kaikkeni asioiden eteen, jotka ovat minulle tärkeitä. Ja toki minun kannattaa niin tehdä. Mutta ei ole mikään pakko.

Eetu Jay 

PS. Jatkolukemiseksi nostan tähän muutaman blogin, joihin tutustumista suosittelen. 
http://www.artofmanliness.com
http://joonaskonstig.com

Kommentit

Lähetä kommentti

Suositut tekstit