Uittolautta vieköön, osa 2/3

Uittolauta, vajotusnaru, siulalanka… erilaiset sanat pyörivät päässäni kuin sen solmun lenkit ja pyöritykset, minkä Kari antoi ohjeeksi ryhmällemme opetella. Kävelen nollakelissä Rovaniemen juna-asemalta kohti linja-autoasemaa, josta muu ryhmä opettaja Saavalainen kuskinaan nappaisi minut kyytiin matkalle kohti Inarijärven Kotkanniemeä. Kotkanniemen tukikohta on kuitenkin vielä kaukainen ajatus: edessä on neljä tuntia autokyytiä Inariin SOGSAKK:n eli Saamelaisalueen koulutuskeskuksen pihalle, josta siirtyisimme moottorikelkoin noin 25 kilometrin päähän Kotkanniemeen.

Kotkanniemen kalastustukikohta Inarijärvellä. Kuva: Willehardt Gröhn.

Automme, Sprinter-mallin LAY-3 etenee tutkimusretkikunnan ohjaajan komennossa tasaisesti ja rauhallisesti kohti pohjoista parin pysähdyksen taktiikalla. Tunnelma autossa on raukean odottavainen. Osa kertaa Karin oppeja uittolaudasta ja reikien kairaamisesta jäähän, osa tekee kauppalistaa (lopputuloksena laskettu kuusi makkaraa per henkilö oli hiukan liikaa), osa nuokkuu lyhyen yön jäljiltä. Kukaan ei täysin tiedä, mihin olemme menossa ja mikä meitä odottaa. Kalapaikoista ja kalareissuista isketään tarinoita aina Turun saaristosta Oulujärven rannoille ja Lompolon jokiin.

Saavumme Inariin iltapäivän puolella ja suuntaamme syömään koulun ruokalaan, minkä jälkeen siirrymme hakemaan kumisaappaita, haalareita, kairoja ja muita tarvikkeita Toivoniemen tukikohdasta noin puolen tunnin yhdensuuntaisen matkan päästä. Varusteet mukanamme palaamme koululle, pukeudumme ja pakkaamme tavarat ja itsemme kahteen puiseen – Inarin alueelle tyypilliseen – rekeen, jotka ovat moottorikelkkojen perässä. Yhden kelkan perässä on reki tarvikkeille ja ruuille. Tavarat täyttävät rekiä hyvin, paljoa enempää ei mukana voisi ollakaan.  Kaikki sidotaan hyvin kiinni, sillä vauhtia on sen verran että kaikki lentää kyydistä, mikä ei olisi hyvin paikallaan. 

Kelkat ja reet lähtevät liikkeelle vielä päivänvalon antaessa kajoa matkalle. Alkuun ajamme metsähallituksen uralla jäätä pitkin Ukonkiven – pyhän saaren ohi ja aina vain kauemmaksi muista ihmisistä. Hiukan yli puolen tunnin rekiretken jälkeen saavumme pienemmälle uralle metsän reunalle ja kuski huikkaa rekeen, että pitäkää raajat reen sisällä metsässä, ettei osu puihin. Mutkittelemme pieniä reittejä muutaman minuutin ajan ja pian metsän keskeltä meidät yllättää mainiosti maastoutuva kalastustukikohta Kotkanniemen päässä. Hirsimökin pihassa seisoo luminen kota, huussirakennus ja saunarakennus, jossa saunan lisäksi löytyy pieni tupa. Eri ihmiset touhuavat eri asioiden parissa kannellen tavaroita tupaan, polkien lumeen reittejä eri paikkoihin, ihaillen hiljaista luontoa ja vain asettuen paikoilleenkin. Vedet haetaan järvestä niin tupaan kuin saunallekin. Ämpärit lastataan kelkan rekeen ja mukaan jäälle lähtee myös akkukaira Strikemaster. Ensimmäinen reikä jo tuntuu kohtuuttoman vaivalloiselta kairattavalta, mutta outo tunne pimeässä menee vielä kairaajan kokemattomuuden varaan. Ämpärit täytetään vedellä ja päälle lapioidaan lunta, jotta vesi ei loisku muutaman kymmenen metrin rekimatkalla mökin eteen.

Ensimmäinen ilta menee keitellessä mukaan tullut kalakeitto ja kerratessa huomenna koittavaa verkkojen laittoa veden alle. Kari opettaa fläppitaululle piirtäen vajotuslangan ja siulalangan yhtälön: vajotuslangan tulee olla vähintään sen verran, että verkon yläpaula ei osu jäähän. Vajotuslangan päässä on jotain painavaa, joka verkon vetää pohjaan ja pois jäistä. Kortit läiskyvät pöytään pökyläpelissä ja sauna lämpiää. Käypä osa pilkilläkin kokemassa onneaan. Onnea tällä erää tosin tarjoili vain ujo vihreä revontulten kajo, ja pilvetön tähtitaivas.

Talviverkkokalastuksen välineitä. Kuva: Willehardt Gröhn.

Tuvan kerrossängyt kuorsauksesta täristen ohi mennyt ensimmäinen yö valkeaa yhdeksän jälkeen. Aikaisemmin olisi turhaa herätä, ei jäällä olisi järkevää pimeässä olla. Päivän valoisaa työaikaa tammikuun lopussa on kuutisen tuntia ja me aikoisimme ensimmäisenä päivänä käyttää sen kaiken hyväksemme. Aamupalan jälkeen kelkat ja reet suhisten lähdimme kohti ensimmäistä verkkojen laskupaikkaa parin sadan metrin päähän mökistä. Ensimmäisellä verkkopaikalla Kari aikoi auttaa meitä, mutta nopeasti hän jätti tehtävät hoitaaksemme huomatessaan, että eihän näillä nyt aivan menemään sormi suuhun solmujen, saati uittolautojen kanssa. Jousella varustettu uittolauta löytyy nopeasti jään alta. Reikien kairauksen lomassa vain havaittiin syy siihen, miksi akkukaira ei oikein tunnu tehokkaalta: kairan molemmat terät ovat rikki.

Toiselle verkkopaikalle siirrytään parin tunnin touhuamisen jälkeen. Nyt näiden verkkojen kanssa Karilta ei enää ohjeita tulisikaan vaan meidän tulisi itse jo tietää, mitä tehdä. Reiät onkin alta aikayksikön kaikki kairattu, keltainen piikillä varustettu uittolauta uitettu paikalleen ja paikannettu, narut solmittu ja verkot saatu veteen. Kari manaa keliä – saadaan nyt tästä kyllä aivan liian ruusuinen kokemus, kun mikään ei jäädy eikä edes tuulessa lennä karkuun. Oppilaan kaikuluotain lienee ryhmän ahkerin tekijä, vettä on kaikissa rei’issä ollut yli neljä metriä, parhaimmillaan kymmenenkin. Tässä ei tarvitsisi miettiä vajotusnarun pituutta liikaa, ei se verkko jäähän osu helpolla. Pilkkien uittamisen jälkeen lähdimme mökille ruuan laittoon. Kolmen sankarin kopla päätti ruokaa odotellessaan painella vielä uuteen paikkaan pilkille. Ohjeeksi joukko sai ”tuon nimen tuossa”. Reippaan kuskin kaasutellessa joukkio meni kuitenkin muutamaa niemeä liian pitkälle, aina sinne sohjolle asti, mihin ei kannattanut mennä. Moottorikelkka hyytyi sohjossa pieneen ylämäkeen ja reki kaivautui niin syvälle, ettei se siitä hievahtanut millään riuhtomisella. Tuntikausien lapioinnin ja kelkkaurien ajamisen jälkeen yksi ohjaajista oli lähtenyt hakemaan joukkiota syömään ja löysi nuo parat yltäpäältä jääsohjosta ja hiestä. Vetoliinan voimin reki nykäistiin liikkeelle ja sankarit pääsivät poronkäristyspöytään muun seurueen kanssa onnellisina, mutta väsyneinä. 

Keskiviikkona ryhmän tehtävänä oli kokea edellisenä päivänä laitetut verkot ja laittaa yksi uusi verkko, uudella tavalla. Vanhoista verkoista löytyi yksi made. Saavalainen oli onnellinen mateesta ja mädistä. Uusi verkko vedettiin varmoin ottein veteen ja se tuottikin jo heti kauniin raudun. Verkko laitettiin uudelleen veteen ja rautu rekeen. Yksi poimi jään alta (tai hihastaan) ahvenen, toinen jännitti kaikuluotaimen kanssa. 

Torstaina lähdettiin aamusta nostamaan verkot ja saaliit mukaan kalakeitto mielessä. Kaikkiaan kolmesta verkkopaikasta, 360 metristä kalaverkkoa saaliiksi yhdessä päivässä tuli kaksi madetta, yksi siika, kaksi rautua ja yksi taimen. Ryhmä sai kuin saikin kalakeittonsa. Ilta nautiskeltiin keittoa ja istuttiin kodassa iskemässä tarinaa. ”No, ootko kuulut sitä, että…”, raikui kerta toisensa jälkeen, kun kainuulainen ja melkein kainuulainen pääsivät vauhtiin. Kari vetää yhteen kokemuksemme illan lopuksi: ”Tarinankerronta se on millä oppii. Ja se on kadonnut se perinne. Enää ei kerrota tarinoita eikä kuunnella tarinoita. Muuttakaa se.”

Kotimatkalla muuttuneet tarinamme sankarit huokailevat haikeina viikon kokemuksien perään. Osa haaveilee Inariin muutosta ja yritysideat lentelevät. Talvikalastus vei taas uudet sielut mukaansa. Kotkanniemi kuittaa.

Kirjoittaja:
Sami Mikkola
Taiteiden tiedekunta
Muotoilu, 4. vsk.