Erämaan taikaa, osa 3/3

Istuimme reessä moottorikelkan perässä matkalla kohti kotia, pois Pöyrisjärven erämaasta tuntureiden ja porojen keskeltä. Jokaisen mukana olleen hiljaisuus oli ollut koko päivän lähes käsin kosketeltavaa ja ilmassa oli haikeutta. Erämaassa vietetyt päivät olivat luoneet jokaiseen pysyvän vaikutuksen. Matkalla puhuttiin siitä, miten usein arjessa sitä luulee itse olevansa tärkeä, ja kiireen keskellä internetin virrassa kiinni pysyminen tuntuu eloonjäämistaistelun kaltaiselta merkityksellisyydeltä. Erämaa palautti jalat maan – ja jään – pinnalle eikä reissun lopussa kukaan enää seisonut puhelin kädessä ja käsi pystyssä vaaran päällä toivomassa pientä mobiilidatan signaalia.

Tutkimusretkikuntamme, teollisen muotoilun opiskelijat Lapin yliopistosta ohjaajansa Juho Saavalaisen sekä Saamelaisalueen koulutuskeskuksen Kari Peltosen, Tuomas Lehdon ja Janne Näkkäläjärven kanssa olivat Pöyrisjärven erämaassa tarkoituksenaan testata opiskelijaryhmän kehittämiä ratkaisuja talviverkkokalastuksen eteen. Prototyyppien kehitys oli kestänyt koko kevään 2024 ajan osana teollisen muotoilun syventävää kurssia ja Resurssiviisas taitoverkko -hanketta. Prototyyppinä matkalla oli uittolaite ja sen olennainen osa, verkkomerkki.

Prototyypin testausta Pöyrisjärvellä. Kuva: Willehardt Gröhn.

Matkaan ekskursiolle lähdettiin väsyneissä tunnelmissa. Lähtö oli suunniteltu maanantaiksi kello 09.00, mutta koska prototyyppiä oli viimeistelty yömyöhään ja työ jatkui vielä koko aamupäivänkin, kääntyi automme nokka kohti Enontekiön Hettaa vasta iltapäivän puolella. Hetassa retkikunta vaihtoi vaatteet paksuihin erähaalareihin ja hyppäsimme reen kyytiin Näkkälän kylässä. Perille Pöyrisjärven rannalle päästiin kahdeksan aikaan illalla ja päivän väsymyksen ansiosta yhteistuumin päätimme syödä iltaruuan ja asettua unille keräämään voimia tuleville päiville.

Aamu ei missään vaiheessa oikeastaan valjennut, koska tuo arktinen erämaa yli metrisine kestohankineen ei enää pimennyt hetkeksikään kunnolla. Retkikunta heräsi innokkaana suuntaamaan kohti jään pintaa. Ensimmäiset verkot laitettiin veteen majoituksen lähelle ja seuraavat kolme verkkoa laitettiinkin Pöyrisjärven otollisten niemien turvaan.

Hyvästä kelistä ja kaikille jo tutuksi tulleesta tekemisestä huolimatta kaikki ei aivan sujunut kuitenkaan helposti. Ensimmäisen verkon paikaksi valittiin hiukan liian matala vesi ja uittolauta laitettiin veteen hiukan hätiköiden, eikä lautaa tahtonut löytyä veden alta millään. Toisessa paikassa taas laudassa kiinni ollut tutka ohjasi meitä aluksi metrejä harhaan ja lopulta löytynyt lauta meinasi tuhoutua kairan teriin. Jään paksuus ja laatu myös aiheuttivat jonkin verran pään vaivaa, sillä jään alapinnan reuna tahtoi napata verkon kiinni itseensä ja huomasimme, kuinka nopeasti verkko voi alkaa jäätyä reunaan kiinni. 

Arktiset ja arkiset voimakeinot käyttämällä kuitenkin haasteetkin selvitettiin porukalla tehokkaasti ja verkot saatiin jään alle. Verkot vedessä päätimme siirtyä lyhyen matkan päähän Pöyrisjoelle pilkkimään. Joesta nousikin pian harjusta ja jään päällä nautitut makkarat ja nokipannukahvit toivat retkikunnalle raukeuden, josta lähdettiin toipumaan kohti mökkiä ja saunaa. 

Päivän aikana testattu uittolaitteen prototyyppi aiheutti haasteita. Moottori, jonka piti pyörittää renkaita jään pintaa vasten, ei jaksanut pyöriä tarpeeksi kovalla teholla. Iltapäivän ja illan aikana laitetta kehitettiin ja varmistettiin, että teho ei loppuisi seuraavana päivänä. Saunomisen, ruokailun ja lappilaisen tarinaniskennän lomassa erämaa tarjosi seurueelle parastaan joutsenten, riekkojen, kotkien ja hiljaisuuden muodossa. Kukaan ei juurikaan enää miettinyt, että saisiko tuossa vaaran päällä puhelimelle sen verran kuuluvuutta, että kotiin saisi viestin perille.

Kurssiimme liittyvän hankkeen kanssa samaan aikaan kylläkin myös edistettiin Mobiilitekniikkareki-hanketta, jonka tiimoilta ekskursioilla testattiin ratkaisuja tuoda uutta teknologiaa edistämään erämaiden elinkeinoja ja elinkeinonharjoittajien turvallisuuttakin. Pöyrisjärvellä testattu dronen lennätys, kannettavien akkujen käyttö arktisissa olosuhteissa ja jopa kannettavan antennin avulla mobiilidatan tuominen keskelle erämaata aiheuttivat riemastuksen kiljahduksia – toki myös muutamia humoristisia lauseita siitä, että nytkö se piti netti tännekin tuoda… 

Prototyppi-uittolaitteen upotus jään alle. Kuva: Willehardt Gröhn.

Keskiviikkoaamun saapuessa olikin aika lähteä kokemaan eilisen verkot. Lähimmät verkot antoivat useamman niitä kuuluisia kahden kilon siikoja ja kauemmat verkot toivatkin jo sellaisen saaliin, että koko retkikunta sai toimia tiiviinä liukuhihnastona, jotta kalat saatiin perattua. Iloa ja hervotontakin naurua oli mahdotonta välttää, sillä saadun saaliin määrä ja uskomaton laatu olivat kaikille täysin ennennäkemätöntä. Lapissa todellakin kaikki on vähän suurempaa.

Verkkojen kokemisen jälkeen lähdimme ajelemaan kohti tunturijärviä pilkkimään ja lounastamaan. Lienee sanomattakin selvää, että saaliilta ja satumaisilta kokemuksilta ei täälläkään vältytty. Retkikunta pääsi opettelemaan suopungin heittoa, tikussa paistetun harjuksen valmistamista ja tiirailemaan loputtoman lumiaavikon keskeltä poroja kiikareilla. Tutkimusryhmäämme sai myös arvokkaita oppeja poroelinkeinon ja poronhoidon maailmasta, sillä retkemme hetkellä vaatimet olivat viimeisillään kantavina ja olimme tarkkoja siitä, että välttelimme kulkua niillä alueilla, missä poromiehet olivat kertoneet porojen olevan, ettemme häiritse laumoja. Päivän lopuksi koimme uudelleen verkot, keräsimme uudet saaliit mukaan ja lähdimme ruuan tekoon ja saunan lämmitykseen. 

Torstaina herättiin lähtöpäivän aamuun kiireettöminä, sillä ei lähtö varsinaisesti kiinnostanut ketään. Verkot saaliineen nostettiin ylös jään alta, jäljet siivottiin ja viimeiset ruuat syötiin pois paikalle eksyneiden vieraiden kanssa. Vieraskin toki sattui olemaan opiskelukaverimme isä – kukapa se muukaan keskellä erämaata kävelisi sisään mökin ovesta. Lienee sitä kuuluisaa Lapin taikaa…

Hetassa vielä hyvästellessämme SOGSAKKin uskomattomat oppaamme ja uudet ystävämme totesimme lähes yhteen ääneen, että tämä kevät oli ihmisiä muuttanut kokemus. Muutamaa kuukautta aiemmin olimme lähteneet kehittämään talviverkkokalastusta, mutta talviverkkokalastus muutti meitä.

Niin, prototyyppimme lopulta toimi jään alla niin kovalla teholla, että veden ja jään vastuksen liittyessä peliin mukaan laitteen moottori ylikuumeni ja katselimme valkoisen savun nousua koneistosta aavistuksen musertuneina. Huolimatta liian hyvistä keleistä olimme oppineet, että arktisissa olosuhteissa asioiden korjaaminen on joskus vain mahdotonta.

Mitä kurssilta ja tästä kokemuksesta sitten jäi käsiimme upeiden muistojen ja tarinoiden lisäksi? Opimme runsain mitoin tosielämän muotoiluhaasteista ja erityisesti arktisen muotoilun erikoisuuksista. Valtava osa elämästä tapahtuu arktisilla alueilla kaupunkien ja asutusalueidenkin ulkopuolella ja olosuhteissa, missä ei ole vaihtoehtoa jäädä vain makaamaan lämpimään peittojen alla. Monet perinteet ovat vaarassa unohtua ja kadota ja kenties niiden kehittämisessä onkin kyse siitä, että uudet sukupolvet innostuvat tarinoiden ja kokemusten avulla niistä. Talviverkkokalastus pitää sisällään paljon myös haasteita, eikä kaikki ole kiinni aina vain olosuhteista. Tuleville tutkimus- ja kehitysprojekteille on selvästi kysyntää, jotta tätä taitoa ja perinnettä voidaan tulevaisuudessakin harjoittaa elinkeinona ja elämäntapana.

Resurssiviisas taitoverkko ja Lapin yliopiston tutkimusretkikunta kiittää, kuittaa ja toistaiseksi hiljenee, kun uudet kehityskohteet ja kehityshankkeet jatkavat viitoittamallamme polulla.

Kirjoittaja:
Sami Mikkola
Taiteiden tiedekunta
Muotoilu, 4. vsk.