On kalareissuja ja on elämää muuttavia kalareissuja, osa 1/3

Yhdeksän teollisen muotoilun opiskelijaa Lapin yliopistosta pääsi kevään 2024 aikana osallistumaan Saamelaisalueen koulutuskeskuksen ja Lapin yliopiston yhteisen Resurssiviisas taitoverkko -hankkeen tiimoilta arktisen kalastamisen kehittämiseen ja tutkimukseen.

Verkot sukeltavat veteen jään alle. Kuva: Willehardt Gröhn.

Kurssin alussa lyhyet esittelyt opiskelijoiden talvikalastuskokemuksista pyörivät pilkkimisen ja ”olen kuullut tai nähnyt talviverkkojen kokemuksia” välillä. Tehtävänämme oli tutustua talviverkkokalastukseen, dokumentoida kokemuksiamme ja kehittää ratkaisuja arktisen verkkokalastuksen edistämiseksi. 

Talviverkkokalastus, kuten monet arktiset perinteet kulkevat usein sukupolvelta toiselle tarinoiden muodossa. Erämaiden perinteet muuttuvat kuitenkin jatkuvasti harvinaisemmiksi, kun harrastajat ikääntyvät ja nuoremmat eivät enää kulje mukana imemässä tietoja ja taitoja itseensä.

Tutustumisemme talviverkkokalastukseen tapahtui viiden päivän ekskursiolla Inarijärvelle tammikuussa. Mukana opiskelijoita ohjastamassa oli Juho Saavalainen yliopiston puolesta ja Kari Peltonen, Tuomas Lehto sekä Janne Näkkäläjärvi Saamelaisalueen koulutuskeskuksesta. Olimme saaneet teollisen muotoilun pajalla lyhyen perehdytyksen tuleviin tapahtumiin, mutta on turvallista todeta, ettei yksikään osallistujista todella tiennyt, mitä kevään aikana tulisi tapahtumaan.

Ekskursio Inariin sujui mallikkaasti ja yhdessä tuumin paluumatkalla mietimme jo yhdessä Inariin muuttamista. Inarijärven kauneuden leijuessa kaihoisena mielessä ryhdyimme keräämään tietoa talviverkkokalastuksen nykytilasta ja kehittämään mahdollisia ideoita, kuinka talviverkkokalastusta voisi kehittää. Yhteisenä haasteena kaikessa oli se fakta, että arktiset olosuhteet ovat tyypillisesti haastavimpia mahdollisia olosuhteita – kaikki tuppaa hajoamaan, jäätymään, katoamaan tuiskuun tai muuten vain jotain odottamatonta tulee aina eteen. Ensimmäisellä ekskursiolla ohjaajiemme mukaan meille sattui vain liian hyvä keli ja emme päässeet kokemaan sitä karuinta mahdollista arktista maailmaa.

Perinteinen reki moottorikelkan perässä Inarijärvellä. Kuva: Willehardt Gröhn.

Tiivistettynä talvinen verkkokalastus menee jota kuinkin näin: avaa jäähän avanto, upota jään alle laite, joka uittaa narun 60 metrin päähän, etsi laite jään alta, avaa toinen avanto ja nosta laite ylös, ja lopuksi jään alla olevan narun avulla vedä kaksi yhteen kiinnitettyä verkkoa jään alle. Saaliin nosto eli verkkojen kokeminen tapahtuu samoista avannoista joko samana tai seuraavana päivänä nostamalla verkon yläosa jään pinnalle, irrottamalla saaliin ja narun avulla verkko taas vedetään rauhaansa jään alle. Helppoa, eikö?

Uittolaitteita on kehitelty historian aikana useita erilaisia. Perinteiset tekijät käyttävät pitkää riukua tai erityistä uittolautaa, jota kiskotaan veden alla. Nykyään myydään erilaisia sähkökäyttöisiä torpedoja ja muita härveleitä. Laitteen löytämistä helpotetaan vilkkuvien valojen, luolakoiratutkien ja muiden erilaisten ratkaisujen avulla. Kaikkea yhdistää se, että jää on usein arvaamaton, homma on hidasta, sisältää paljon kävelyä, useita kairattuja reikiä ja jonkin epätoivotun asian tapahtuminen on enemmänkin sääntö kuin poikkeus. 

Päätimme tutkia ratkaisuja, jotka vähentäisivät epäonnistumisen mahdollisuutta ja vähentäisivät jään päällä olemiseen käytettyä aikaa. Mitä pidempään kalastaja nimittäin on jäällä, sitä isommaksi kasvaa aina riski arvaamattomien olosuhteiden armoilla olemisen kanssa. Jäätävä pohjoistuuli, yllättävät sulakohdat jäässä ja yhtäkkiä päälle sattunut lumimyrsky ovat vain joitain mahdollisia vaikeuksia.

Muutaman kuukauden kehitystyön ja prototypoinnin tuloksena lähdimme toiselle ekskursiolle toukokuun alussa Pöyrisjärven erämaahan. Näiden kalareissujen kokemukset jatkuvatkin seuraavissa teksteissä, mutta jännityksen pysymiseksi voitaneen mainita, että Lapissa kaikki on vähän suurempaa – myös kalasaaliit ja kokemukset.

Kirjoittaja:
Sami Mikkola
Taiteiden tiedekunta
Muotoilu, 4.vsk.