RESILIENSSI – yksilön vai organisaation kehityskohde?

Kuva: Canva-kuvapankki

Resilienssi on termi, joka on kasvattanut viime vuosina suosiotaan monissa eri yhteyksissä. Yksi ammattikunta, missä resilienssin merkitys on kiistaton, on poliisi. Yhteiskunta, organisaatio, esimiehet, kansalaiset – kaikki odottavat yksittäiseltä poliisimieheltä kykyä joustaa, mukautua ja suoriutua. Mutta onko resilienssin rakentuminen vain yksilöiden kehittymisen varassa? Voiko arjesta löytyä huomaamattomia tapoja toimia ja ajatella, millä voikin olla suuri merkitys resilienssiin? Näiden kysymysten innoittamana lähdin kirjoittamaan johtamisen pro gradu –tutkimustani; resilienssin rakentumista poliisiorganisaation käytännöissä.

Mikä resilienssi?

Sanoja, joita käytetty kuvaamaan:

psyykkinen sietokyky, toleranssi, toipumiskyky,

kimmoisuus, sopeutumiskyky

Resilienssiä ollaan tutkittu pitkälti yksilön ominaisuutena, mitä pyritään eri keinon kehittämään. Asiaan voidaan kuitenkin ottaa toinenkin lähestymistapa; organisaation arjen käytännöt. Tieteellisessä keskustelussa käytännöt tarkoittavat totuttuja tapoja ajatella ja toimia, jotka ajan ja toistojen myötä alkavat ohjata toimintaa – usein tiedostamatta. Poliisiorganisaatio on täynnä erilaisia käytäntöjä ja niitä tarkastelemalla voidaan myös havaita, miten käytännöt estävät tai edistävät resilienssiä.

Kuvitellaan yksi poliisiorganisaation hyvin tyypillinen käytäntö. Olen päätynyt nimittämään tätä käytäntöä sotilaskäytännöksi ja tarkastelun kohteena tässä on ollut vaativien tilanteiden (VATI) ryhmän poliisit. Poliiseilla on usein sotilaanomainen tapa ajatella ja toimia. Keikalle ollaan aina valmiina ja haastavat tehtävät ovat arjen suola. Vaikka tilanne olisi kuinka vaativa, ajattelevat poliisit, että kaikesta selvitään ja mikään ei hätkäytä. Työllä on suurempi agenda ja merkitys, ja oman ryhmän kanssa ollaan kuin perhettä. Ajatusmaailma on kuitenkin usein melko kova ja esimerkiksi tunteista harvemmin puhutaan.

Aika vähän keskusteluu tämmösestä ”miltä tuntuu, miltä nyt tuntuu”,
et tommosta perus kaduntallaajaa ehkä vähän kylmäkiskosempia ihmisiä ollaan
siinä mielessä, että ihan hirveesti ei tuntemuksista tai tommosista puhuta.

Mutta miten tämänlainen ajatusmaailma estää tai edistää resilienssiä? Sotilaskäytännössä fokus on vahvasti toiminnassa. Resilienssi nähdään toimintakykynä, mikä ei petä pahassakaan paikassa. Kun tunteet eivät ole mukana, on helpompi keskittyä täysin toimintaan ja suorittaa tehtävä. Haalari on kuin teflonkuori, mihin eivät ikävät tunteet jää kiinni. Mutta mitä tapahtuu keikkojen jälkeen?

”Siel on nuorii jätkii, jotka yhtäkkii, et ’hitto hänkin on ajatellu,
et hänenkin pitäis käydä puhumassa jollekin, et tosi hyvä, et otit asian puheeks,
kun ei hän oo viittiny sanoo kellekkää, ku ei tiedä miten porukka ottaa sen’.”

Resilienssi ei ole pelkästään haastavissa tilanteissa toimimista, vaan myös palautumiskykyä. Organisaatiossa voi kyteä vielä tänä päivänäkin ajatus, että tunteista ei puhuta ja suhtautuminen jälkihoidollisiin toimenpiteisiinkin on hyvin vaihtelevaa – kuten yllä olevasta lainauksesta huomaa. Kuinka helppo yksilön on sanoa, että keikka tuntui pahalta tai herätti esimerkiksi pelon tunteita? Estääkö suorituskeskeinen ajatusmaailma sen, että palautumisaspekti voi jäädä vähemmälle huomiolle, ja näin yksi resilienssin merkittävistä osa-alueista ei pääse toteutumaan? Näyttäytyykö tämä johtotasolle siltä, että kyllä poliisit pärjäävät ja näin ollen johtajatkaan ei välttämättä osaa tarjota tarpeeksi tukea?

Resilienssi ei ole pelkästään toimintakykyä vaativan tilanteen alla. Resilienssi on paljon monialaisempi ilmiö ja kyse ei ole aina hengenvaarasta tai toimintakyvystä, vaan yhtä lailla resilienssillä on osansa tehtävien käsittelyssä ja palautumisessa. Tätä myöten katse kääntyy myös resilienssin tukemiseen. Resilienssiä ei vahvisteta vain yksilön koulutukseen keskittymällä, vaan palataan takaisin resilienssin psykologisille juurille; sosiaalisiin siteisiin ja ympäristön rakenteisiin.

Usein mietitään, miten yksilöstä voidaan tehdä mahdollisimman toimiva ja resilientti organisaatiolle. Itse haluaisin kääntää ajatuksen siihen, miten organisaatiosta voidaan tehdä toimiva, jotta mahdollistetaan yksilön resilienssin kehittyminen ja potentiaalin esiin saaminen. Ei riitä, että keskitytään pelkästään yksilöiden kykyjen kehittämiseen. Organisaation rakenteiden ja käytäntöjen on kehityttävä myös. Yksilöt ja koulutus voivat olla vaikka kuinka valmiiksi hiottuja, mutta jos ympäröivä yhteisö, organisaatio ja käytännöt eivät tue resilienssin kehittymistä, ei se voi saavuttaa täyttä potentiaaliaan. 

Samaa käytäntölähtöistä tarkastelutapaa voi soveltaa myös mihin tahansa muuhunkin organisaatioon tai yhteisöön kuin poliisiin ja muuhun ilmiöön kuin resilienssiin. Voisitko sinäkin saada käytäntöteoriasta ideaa omaan graduusi?

Tutkimus aiheesta ja kirjallisuutta:
”Jos sä nyt joka päivä järkytyt, niin sä oot väärässä paikassa” – VATI-poliisien resilienssin rakentuminen poliisiorganisaation käytännöissä (Janina Tolvanen, 2022).

Janina Tolvanen

Janina Tolvanen opiskelee johtamisen maisteriohjelmassa Lapin yliopiston yhteiskuntatieteiden tiedekunnassa. Kirjoitus on kypsyysnäyte, joka liittyy Janina Tolvasen pro gradututkielmaan:  ”Jos sä nyt joka päivä järkytyt, niin sä oot väärässä paikassa” – VATI-poliisien resilienssin rakentuminen poliisiorganisaation käytännöissä.