Vähiin käyvät ennen kuin loppuvat

Vaikka ensimmäisessä blogimerkinnässäni painotin, että aikomani läpijuoksu muuttuikin täysipainoiseksi opiskelijaelämäksi, havahduin nyt notaaritutkielmaani palauttaessani siihen, että olen ylittänyt tutkintoni puolenvälin jo reilusti (tässä kohtaa en ole aivan 100% rehellinen, sillä palautan sitä vasta kommentoitavaksi). Aamukahvin ohessa tehty weboodin kuumeinen selailu vahvisti tämän: valmistuminen alkaa olla uhkaavasti, jos ei vielä lähellä, niin ainakin näköpiirissä. Aika on kulunut kuin siivillä.

Muistan elävästi juhannuksen kynnyksellä saapuneen ilouutisen, jonka myötä pääsin kuin pääsinkin kuluttamaan yliopiston penkkejä. Muutto Rovaniemelle, joka ei minulle aivan uusi kaupunki ollut, oli silti jännittävää. Kustannussyistä päädyin valitsemaan asumisvaihtoehdokseni DAS:in tarjoaman kahden asukkaan solun. Minulla ei ollut aavistustakaan siitä, kenen kanssa päätyisin asumaan. Postilaatikossa komeili ulkomaalaisperäinen nimi, joka enteili kulttuurien kohtaamista. Tämäkin järjestyi loistavasti, niin kuin niin moni asia tähänkin mennessä. Olen vuosien saatossa saanut oppia yhtä sun toista Afrikasta Lapin yliopistossa väitöskirjaansa valmistelevalta asuinkumppaniltani.

Olin salaa haaveillut yliopisto-opiskeluista - ei sillä, että ammattikorkeakoulututkinnossa mitään vikaa olisi. Silti minua kiehtoi tuo myyttinen korkeinta tieteellistä opetusta tarjoava laitos. Toista tutkintoa tekevän (nykyään ilmeisesti kaikkien) piti tehdä valinta tarkasti ja pragmaattisesti. Lääkäriä minusta ei enää tulisi huonon numeropään vuoksi, joten katseeni kohdistui toiseen ainakin kohtalaisesti arvostettuun ammattikuntaan. Läpihuutojuttu ei sisäänpääsy oikeustieteelliseen ollut, mutta sopivasti vetoapua hommaan sai Artiklan järjestämältä valmennuskurssilta.

111 viikkoa sitten.

Taaksepäin instagramini feediä selatessa tulee vastaan kuva 111 viikon takaa. Tuore fuksi kuunteli jännittyneenä luentoja juridiikan perusteista. Mitä tuossa 111 viikossa sitten on jäänyt päähän? Sitä pohtiessani alkoi nousta paniikki. Kohta pitäisi siirtyä ison G:n pariin, mutta mitä sitä ihan oikeasti osaisi? Aivoihin on tankattu kuukaudesta toiseen valtava määrä tietoa, joka on nollautunut viimeistään sitsipöydässä. Sokrateen lentävä lause, ”tiedän vain sen, etten tiedä”, tuntuu yhä yhtä todelliselta kuin opintojen alussakin. Viisaus alkaa kuitenkin ihmettelemisestä ja kysymisestä; oppiminen on koko elämän kestävä prosessi, eikä se päätyy siihen, että ottaa paperit ulos opinahjosta.

 

Tuolloin 111 viikkoa sitten ajatus valmistumisesta tuntui niin kaukaiselta, lähes utopistiselta. Tästä vuoden päästä minun pitäisi kuitenkin olla jo näpyttelemässä graduani kovaa vauhtia. Kurkistus kevään kalenteriin kurssien puolesta näyttää samalta kuin loppusotansa käyneen varusmiehen aamukampa – hyvin harvalta. Vähiin käyvät ennen kuin loppuvat. Suositukseni onkin, että ottaa ilon irti opintojen joka hetkestä, niin iloista kuin suruistakin. Ne muutamat vuodet kuluvat niin nopeasti, ettei ajan juoksua aina edes huomaa.

- Matias

Opintoihin on mahtunut muun muassa reissu peruukkipäiden oikeutta katsomaan.