Matka Mordoriin halki Yksinäisten vuorten- Abiturientin matka yliopistoon

En olisi pinkeänä seitsemäntoista vuotiaana nuorukaisena osannut odottaa, minkälaisiin haasteisiin maailma minut asettaa Konnun ulkopuolella. Nyt tiedän. Mutta palataan silti hetkiseksi taaksepäin, aikaan, jolloin laivat olivat puuta ja Kotikatu näkyi televisiossa. Olin vielä untivikko.

Vielä kun valkolakki keikkui otsallani, Suomen valtio kaappasi minut määrittelemättömäksi ajaksi leipiinsä. Vuoden ajan käytin täysimetallitakkia ja palasin kotiin sankarina. 

Sen jälkeen aloin kartoittaa koulutusvaihtoehtoja ja jäljelle jäi kaksi vaihtoehtoa: luokanopettaja tai floristi. Päädyin floristiin. En päässyt sinne. I had to let it go. Tyydyin luokanopettaja -vaihtoehtoon. Olen sillä matkalla edelleen. 

Vaikka luokanopettajan työtä tehdään ihmisten kanssa, vietin silti ensimmäiset opiskelukuukaudet yksin karanteenissa. Vain minä ja nalleni Ted. Eräissä American Pie -tyylisissä iltariennoissa rauotin hieman suojakuortani ja tutuistuin kaltaisiini ihmisin: yksinäisiin, onnettomiin ja särkyneisiin. Tapasimme viikoittain lepakkoluolassa syöden pikkusuolaisia purtavia. Kutsuimme itseämme Power Rangereiksi. Yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta. Yhdessä olimme voittamattomia. 

Meitä yhdistivät monet asiat: siniset haalarit ja taipumus melankolisuuteen. Melankolia unohtuu nopeasti, kun suuri joukko samanmielisiä ihmisiä kokoontuu yhteen. Ihmiset ovat iloisia, avoimia ja nauravaisia. Se pelotti minua. Aluksi. Nykyään olen itsekin iloinen, avoin ja nauravainen. Se hämmentää minua. Edelleen. Yhteisössä on voimaa. 

Lisäksi talon tavoille oppii nopeasti. Opettajat auttavat sinua ystävällisesti esseesi kanssa, jonka olet kirjoittanut alakoulutyylisesti tarinamuotoon ja tikkukirjaimilla. Ainakin aluksi. Apua saa nopeasti kunhan kysyy. Huomasin sen kolmantena vuonna. Yksin on turha taistella. Lisäksi opiskelu on sopivasti väljää, joten aikaa jää suorittaa vapaa-ajan aktiviteettaja kuten riippuliitäminen, mäkihyppy ja Lapikkaan larppaus. Niko-Ville on voittanut kyseisen kilvan kolme kertaa peräkkäin, ylivoimaisesti. Siinä mies minun makuuni. 

Äitimamma sanoi aina, että elämä on kuin suklaarasia. Koskaan et tiedä, mitä saat. Minun mielestäni se on typerästi sanottu, koska kyllä sinä tiedät, mitä suklaarasiassa on. Elämä yliopistossa saattaa olla kuin Mordorin matka, muttan kun vieressäsi seisoo pulska ja välillä ärsyttävä Sam, siitä tulee ihan siedettävää.