Mysteeri yliopistolla part 1

Otteita Lauri päiväkirjasta:

Maanantai 9.3.2020

Avasin rähmäiset silmäni kauniina maaliskuisena aamuna. Keväinen aurinko puikkelehti bambuverhojeni välistä suoraan silmiini sokaisten minut hetkeksi. Nousin ylös vain huomatakseni, että Niko-Ville oli tehnyt minulle aamupalan ja kantoi sitä parhaillaan vuoteeseen. Otin aamiaisen vaitonaisena vastaan ja käskin hänen mennä lämmittämään autoa kouluunlähtöä varten. Suihkuun lähtiessäni näin peilistä vain vilauksen lihaksikkaasta vartalostani. Hymähdin tyytyväisyydestä.

Puolen tunnin suihkun jälkeen suuntasin askeleeni kohti autoa, jonka ikkunoita Niko-Ville edelleen skrabasi puhtaaksi. Kynsillään. Voi tuota ihmispoloa, mietin itsekseni. Muistutin kuitenkin itselleni, että teen kandidaatin tutkielman juuri tämän epätoivoisen sielun kanssa. Hän oli pohjimmiltaan kultainen poika.

Jo matkalla yliopistoa kohti minut valtasi todella epämiellyttävä tunne. Kysyin Niko-Villeltä, tunsiko hän samoin, mutta hän ei vastannut. Olimme loppumatkan hiljaa. Taustalla soivasta radiosta kaikuivat Siltsun sanat: ”Sinä ansaitset kultaa.” Todellakin.

Epämiellyttävän tunteen syy selvisi heti, kun saavuimme yliopistolle ja suuntasin hetimiten miesten saniteettitiloihin. Käskin Niko-Villen odottamaan aulassa. Puolen tunnin toimituksen jälkeen palasin aulaan, jossa Niko-Ville odotti minua kuin koira isäntäänsä. Hän oli puoli tuntia myöhässä ensimmäisen vuoden filosofian rästiluennolta, joten patistin hänet matkoihinsa.

Matkalla kahvioon huomasin yliopiston väessä kummallisia piirteitä: hämmentyneitä ilmeitä, ahdistuneita ihmisiä, pelokasta liikehdintää sekä iloisen kahvilatyöntekijän. Mietin itsekseni: ”Mitä riivattua täällä tapahtuu?” Yritin kysellä tilanteesta ihmisiltä, mutta kaikki pakenivat pelokkaina luotani. ”Tyypillistä”, ajattelin.

Ilmeisesti minun oli itse tutkittava tilanne, ja totta puhuen, vain minun aivoni kykenisivät selvittämään, mistä oli kyse. Tarkempi tutkailu sai minut huomaamaan ihmisten jonottava joka paikkaan. Kun syvennyin vyyhtiin enemmän, huomasin kaikkien luentosalien ovien olevan lukossa. Vain vahtimestari voisi tietää asiasta paremmin, joten otin jalat alleni ja lähdin hänen pakeilleen.

Matkallani törmäsin Niko-Villeen ja kysyin, haluaisiko hän liittyä seuraan. Hän ei vastannut. Jatkoimme kulkuamme hiljaisuuden vallitessa.

Saavuttuamme vahtimestarin pukuhuoneeseen, ongelman laajuus selvisi minulle. Yön pimeinä joku oli käynyt kähveltämässä vahtimestarin potkulaudan. Hän kutsui minut toimistoonsa tutkimaan paikkoja, olinhan pitänyt salapoliisikerhoa jo monta vuotta. Ajattelin työni olevan turhaa, koska poliisit olivat jo käyneet tarkistamassa toimiston johtolankojen toivossa

Astuin sisälle toimistoon. Nuuhkaisin ilmaa ja tiesin olevani jäljillä. Varastetun potkulaudan tilalla oli suurehko post it -lappu, jossa oli kryptinen arvoitus: ”Aion iskeä niihin kohteisiin, jotka ovat yliopistolle välttämättömiä. Täysikuun valossa seuraava iskuni tapahtuu.”

Olimme hämmästyksestä soikeita. Emme tienneet kuin Half Moonin valot. Päätin nukkua asian kanssa yön yli.