Muutama tunti hiljaisuutta

Joitakin päiviä takaperin oli lauantai, jonka olin suunnitellut mainioksi; ajatuksena oli herätä aikaisin, saada kämppä siivottua, tiskit korjattua, kahlata hieman läpi nakkihommien lähdeaineistoa ja askarrella juustokakkua. Kuinkas sitten kävikään? Elämä kuuli suunnitelmastani, naureskeli pari kertaa ja otti huikan tuopistaan todeten että tie helvettiin on reunustettu hyvillä aikomuksilla.

Heti herätessä hahmotin (siinä juuri heränneessä "sekaisin kuin lumiukko"- tilassa) että jokin on nyt huolellisesti pielessä, en vain heti tajunnut mistä on kysymys. Ongelman paikantamista seurasi klassinen sormien napsuttelu korvan vieressä ja lopulta toteaminen, että olin yön aikana onnistunut menettämään kuuloni vasemmasta korvastani täydellisesti. Ensireaktio oli luonnollisesti suunnaton ärsytys, olettaessani että kyseessä on normaali, lähinnä kiusallinen korvan lukkiutuminen. Yritettyäni fiksata ongelmaa kotikonstein (suhtaudun kehooni kuin vanhaan kuvaputkitelkkarin räiskään, jota pitää tasaisin väliajoin hieman mätkiä jotta se romu toimisi edes välttävästi ) ilman tuloksia, löin melodraamavaihteen päälle todeten etten enää ikinä tulisi pääsemään äänistudioon. Lopulta arjen lakonisuus voitti ja tapsuttelin tieni päivystykseen.

Surrealistisinta ja hämmentävintä tässä episodissa oli huomata, kuinka massiivisen laaja ympärillämme vyöryvä äänimaisema onkaan; kun puolet kuulosta hävisi totaalisesti, tuntui kuin koko maailma olisi hiljentynyt ympäriltä. Ohiajavat autot ja polkupyörät olivat maisemassa puhtaasti visuaalisessa mielessä, omia askeleita ei kuullut vaan tunsi ja kaikki ne miljoonat pienet äänet mitä ympäristö tuottaa tuntuivat suunnattoman merkittäviltä kadotessaan. Myöhemmin samana päivänä asioidessani apteekissa puolikuuroutuminen muuttui jo liki terapeuttiseksi; ympärillä oli keskustelevia ihmisiä mutta heitä ei tarvinnut kuulla! Keskustasta kotiin kulkiessa tuntui kuin eläisi täysin omassa maailmassaan ja kaikki ympärillä tapahtuva olisi vain jonkinlaista taustakuvaa. Omat ajatukset saivat pitkästä aikaa äänensä kuuluviin.

Lopulta lääkärin määräämät korvatipat toimivat ja vanha kuvaputkitelkkarin rämä sai äänet jälleen kuuluviin. Kaikkien pienten äänten palatessa tuntuivat ne samaan aikaan suoranaiselta meteliltä, sekä toisaalta paluulta takaisin oikeaan maailmaan. Jätin kuitenkin filosofiset mietelmät reaalimaailman foley-äänistä sangen nopeasti sikseen ja annoin tulehtuneiden korvakäytävieni täyttyä hyvästä musiikista. Hyvästä jazzista. Koska loppujen lopuksi, se lienee ainoa syy miksi ihmisellä on mahdollisuus kuulla yleensäkään yhtikäs mitään.

Play it again, Sam!