Mysteeri yliopistolla, final chapter

Otteita Laurin päiväkirjasta 
 
Torstai 12.3.2020
 
Yliopistoa sabotoiva huligaani oli vieläkin vapaalla jalalla. Tähän mennessä hän oli varastanut vahtimestarin potkulaudan sekä yliopiston maksupäätteet. Epatto. Masa Rutin viime aikainen käyttäytyminen häiritsi minua. Vierailu hänen toimistossaan päättyi todelliseen fiaskoon. Olin aivan ymmälläni, joka ei ole ollenkaan tapaistani. Mielessäni pyöri kysymystentulva: Kuka vei potkulaudan? Missä uusi vihje?

Tunsin miellyttävää värinää taskussani. Hetken jo epäilin, mutta onneksi se oli Motorolani. Ruudussa näkyi barbaarimaiset kasvot, joiden alla luki Masa Ruttii. Masa halusi tavata pahoitellen käytöstään. Ihme hiippari. Mutta muuten oikea velikulta.

Tapasin Masan yliopiston kellarissa. Hän asui siellä. Siskonsa kanssa. Nyt ymmärrän, mitä siskonpeti tarkoittaa. Takaisin asiaan. Tivasin Masalta ensimmäisenä potkulaudasta. Hän vannoi, ettei ollut vienyt sitä. Se oli vain ilmestynyt hänen toimistonsa eteen. Ja koska hän on huonokuntoinen, hän joutui käyttämään sitä pakenemiseen. Voisinko olla uskomatta parrakasta miestä, joka kyynel silmässä kertoi tarinaansa. En.

Luotin Masaan kuin vuoreen. Ei ehkä yhtä valtavaan kuin K2. Luotin häneen ehkä enemmän kuin tunturiin, Saanan kaltaiseen. Se ei ollut enää relevanttia, kun siirryimme katselemaan kuvanauhoja. “Sieltä hän tulee”, hihkaisin, kun huomasin jonkun videolla. Vasta, kun hän tuli lähemmäksi kameraa, huomasin hänen peittäneen kasvonsa pikkuhousuilla. Mikä ovela kettu. Hän meni määrätietoisesti vahtimestarin toimistoon, ja vain hetkeä myöhemmin rullailli potkulaudalla ulos toimistosta pikkuhousut väpättäen.

Kummallista. Olin edelleen ymmälläni, ehkä seuraava videopätkä tarjoaisi ratkaisun. Sama mies, samat pikkuhousut ja maksupäättet katosivat. Uskomaton kisälli.

Huuli pyöreänä suunnistin paikkaan, missä alitajuntani toimii esteettä. Miesten saniteettitiloihin. Laskin housuni pikkuhousuja myöten ja istahdin hellästi pöntölle. Katsoessani alas huomasin jotain häkellyttävää. Pikkuhousut, jotka olivat jalassani, muistuttivat mitä suurimmissa määrin samoja pikkuhousuja, jotka rosvolla olivat päässään. Perin kummallista.

Tutkin pikkuhousuja lisää. Aivoni alkoivat raksuttaa. Pesulappuun oli kirjoitettu jotain. Päivämääriä. Ne täsmäsivät rötösten kanssa yksi yhteen. Yksi ei täsmännyt. Se oli päivä tulevaisuudessa. Itseasiassa tänään. Tänään olisi seuraava isku. Kohteeksi oli merkattu siivouskomero. Juoksin pikkuhousut kädessäni Masan luo ja selitin tilanteen. Lähdimme pystyttämään väijytystä.

Piilouduimme Jukka -palmuihin. Masa tarvitsi kaksi. Jännitys oli käsinkosketeltava. Huomasin koskettelevani Masaa. Punaistuimme molemmat. Se unohtui heti kun näimme henkilön lähestyvän. Kauempaa näin, ettei hänellä ollut pikkuhousuja päässään. Missähän ne olivat? Ai niin, jalassani. Hänen ollessa tarpeeksi lähellä, hengitykseni salpaantui. Minä tunsin tuon miehen. Niko-Ville. Totta, kukaan ei osaisi epäillä reppanaa, joka ei puhu kellekään. Paitsi minä.

Syöksyimme ulos pöheiköstä. “Seis!” huudahdin Niko-Villelle. Eeppinen ajojahti alkoi. Niko-Ville säikähti ja lähti vinhaan juoksuun. Muutaman askeleen jälkeen hän kuitenkin kaatui tarrakenkiinsä. Tiesin niiden koituvan hänen kohtalokseen. Poloinen ei osannut sitoa kengännauhojaan. Niko-Villen maatessa verissään lattialla, kysyin häneltä miksi. Hän ei vastannut. Vangitsimme hänet ja veimme yliopiston putkaan. Sinne meni hyvä ystävä. Ostin Masan ystäväksi.

Yliopistolle palautui rauha. Kiitos minun.

(Alla blogi kuunneltavissa myös äänikirjana)

Äänikirja

Kommentit

  1. Lauri, voisikko lukee mulle muutaman kirjan nauhalle, ku itellä ei enää riitä keskittymiskyky ja kärsivällisyys lukemiseen. Mut sun tyyli lukee... Ah...hearingasm...voisin kuunnella sua maailman tappiin! T: ST-T evilt

    VastaaPoista
  2. Valitettavasti haikkis nyt on mennyt hieman äänet sekaisin. Äänikirjan tuotti ystäväni, tumma tenori sekä blogipartneri Niko-Ville Moilanen. Voin pyytää häntä tekemään lisää äänikirjoja.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Suositut tekstit