Kuinka rakastuin Inariin, Osa 2

Lupasin kertoa lisää siitä, miksi Inari on tehnyt minuun suuren vaikutuksen. Uskoisin, että Inari sai minut siksi, että valitsin (vai kuka tässä nyt valitsikaan ja mitä?) kenties parhaan mahdollisen tavan tulla käyneeksi Inarissa, eli menin tammikuun lopulla Inariin kokemaan Skabmagovat elokuvajuhlat.

Lumiteatterista

Skabmagovat festivaalia on järjestetty vuodesta 2002 alkaen. Elokuvajuhlilla esitellään alkuperäiskansojen keskuudesta kumpuavaa, eli heidän itsensä tekemää, liikkuvan kuvan tuotantoa. Tänä vuonna keskiössä olivat arktisten alueiden alkuperäiskansat. Lue Kirsikan kirjoittama, kattava juttu ylioppilaslehdessä - sisältää myös festivaalin tuottajan haastattelun!

Liikkuva kuva on mainio tapa kertoa. Istahdin viattomana penkkiin, sinisilmäisenä, enkä tiennyt lainkaan, mitä odottaa. Valkokankaalta välittyi verkkokalvolleni näköhavaintoja, kaiuttimista kuulohavaintoja, ja kaikki tämä yhdistyi tiedostavassa minässä valtavaksi kokemukseksi, jonka kautta kykenin ymmärtämään asioita, jotka olivat olleet minulle aiemmin täysin vieraita.

Kolmituntinen Atanarjuat, ja tuntui kun minä olisin elänyt yhtenä osana Inuit yhteisöä. Heidän pukeensa ja päivän työt, elämän rytmi. Leikit ja aviokäytänteet. Tiesitkö, että jäätiköllä, kun aurinko paistaa ja lumi heijastaa valkoista terävää valoa, niin että tuohon alueeseen sopeutuva kansa on leikannut litteään luuhun kaksi viiltoa silmien kohdalla estämään silmään pääsevän valon määrää?

Tai entä saamelaisen joiku? Maj-Lis Skaltjen vuonna 2013 valmistunut ja erittäin huolellisesti useamman vuoden ajan rakennettu Juoigan vie halki Saamenmaan ja esittelee eri ympäristöistä ja kulttuureista lähtöisin olevia tapoja ja otteita saamen kansan omaan ilmaisumuotoon.

Jos ihmisen "musiikki" tai laulu kumpuaa siitä äänimaisemasta, ympäristöstä, perinteistä, uskomuksista, elämänkatsomuksesta, rakenteista, tiloista, huoneista ja välineistä ja laitteista joiden parissa hän elää, niin mikä on saamelaisen ympäristö, mikä on sen ominainen äänimaisema ja sen ajattelutapa, suhde olemiseen? Luonnonympäristöjen ominainen akustiikka, vaimennettu metsän äänimaisema tahi solan kaiku, kosken pauhu, kenties porojen äänet mikäli porosaamelainen sattuu olemaan. Lintujen äänet, kun ne lentävät yli ja keskustelevat keskenään.

Olen utelias saamelaisten joiusta, ja minulla on pitkä matka ymmärrykseen enkä tiedä pystynkö ikinä täysin ymmärtämään sitä. Tässä on Wimme Saaren ote Harakkaan. Se on vissiin, että pohjoisen kansan äänimaisemaa ei ole viritetty eli alistettu 12 sävelen asteikolle. Joskin joiku tänä päivänä taipuu nykyiseen ympäristöönsä ja löytää siten myös sijan oktaavin sylistä.

Joiku on kuin ihmisen alkulaulu, ilmaisu, joka kertoo ympäristöstä joka on alkuperäisessä, koskemattomassa tilassaan, ilmaisu joka kumpuaa ihmisen suhteesta ympäröivään ja muihin ihmisiin. Kuinka arvokasta, että vielä pystymme kuulemaan joikua, että perinne on lukuisista tappoyrityksistä huolimatta säilynyt jossain muodossa hengissä.

Saimme myös kokeilla jalkaan karvakenkiä. Poron nahasta tehdyt kevyet kengät pitävät jalat lämpiminä 20 asteen pakkasessa ja antavat tuntuman lumen peittämään maahan, kuin paljain jaloin kävelisi. Kengät eivät sopeudu asfaltille.

Paulat tukevat nilkkaa ja tekevät sauman kenkien ja muun asun välille. (onpas antropologimainen kommentti)