"Ei tääl tapahdu mitään"

Pohdintaa omasta suhteesta, paikasta  ja asenteesta tähän arktiseen kaupunkiin vuosien saatossa.

Ounasvaaran näkötornilla tammikuussa 2021.

Valmistuin 2016 jouluna lukiosta, itselle heti selvää oli, että en aio hakea minnekkään opiskelemaan. Kun vanhat lukioystävät aloittivat opinnot ja siirtyivät haalarikansalaisiksi, paine löytää myös oma suunta ja ala, sekä sieltä lisää uusia samanhenkisiä ystäviä kasvoivat.

Niin sanottuja välivuosia – tai voiko niitä kutsua välivuosiksi, jos opiskelemaan pääseminen ei koskaan ollut prioriteettina? –, kertyi yhteensä lopulta neljä. Pakkasin lopulta 23-vuotiaana muuttopakun täyteen ja ajoin Helsingistä kohti Lapin Yliopistoa.

Opiskelijaelämästä oli itselleni muodostunut kuva, missä aamuluennoille mennään samoilla silmillä suoraan jatkoilta. Bileitä on vähintään joka toinen päivä ja yhteisöllisyys on huipussaan, kun kaikki juhlii yhdessä elämää ja puurtaa samoilla kursseilla loputtomia esseitä eteenpäin. Kuulosti lupaavalta minun suhteellisen ekstrovertille luonteelle, joka rakastaa sosiaalisia tilanteita sekä uusien ihmisten kanssa kohtaamista ja hengailua.

Enteilevääkö? Heti ensitöiksi bongasin tämän puhuttelevan katutaideteoksen fuksisyksynä.

Ei tää ollutkaan ihan sellaista kuin mä luulin. Juhlat eivät jatkuneetkaan aamutunneille asti niissä parissa orientaatioviikon tapahtumissa, jotka koronafukseille kerettiin järjestää. Useimmat lähtivät baarista järkevällä kellon lyömällä nukkumaan, minä mukaan lukien. Omat aamuun asti venyneet bilettämiset taisivat kulminoitua pariin täysi-ikäistymisen jälkeiseen vuoteen, eivätkä palanneet maagisesti haalarien myötä. Rajoitusten takia juhlia ei järjestetty eikä yliopistolla tullut hengailtua. Yhteisöllisyyttä ei syntynyt oman vuosikurssin jäsenten kanssa: kaksi vierasta saapui vappujuhliin, jonne olin kutsunut kaikki paikkakunnalla olleet vuosikurssilaiset. Suurin osa lähtikin ensimmäisen vuoden jälkeen takaisin etelään, ja tänne jääneet jäivät hyvän päivän tutuiksi.

Jos ei vielä käynyt selväksi, ensimmäinen vuoteni oli ankea. Toisena vuotena tuli kumminkin muutos. Päätin vielä yrittää. Pakko täältä on löytyä jotain ihmisiä, jotka auttavat näkemään Rovaniemen sellaisena, kuin sitä mainostetaan. Kumppanini rohkaisemana lähdin mukaan paikalliseen vapaaehtoistyöllä pyörivään toimintaan. Löysin itseni yhtäkkiä avoimien ja vastaanottavien ihmisten ympäröimänä, ja kuin itsestään tutustuin lukuisiin eri ihmisiin ja sosiaaliset ympyräni kahdesta kaverista ja kumppanista laajenivat moninkertaisiksi.

Kun odotetut tunturifestarit peruttiin, päätettiin silti vetää porukalla keikat kunnialla läpi.

Kevään tullessa alkoi taas vähän jännittämään, kun maistereiksi valmistuvat kaverit muuttivat kesällä pois ja osa oli lähdössä syksyllä vaihtoon.  Onneksi olin oppinut, etten voi jäädä tuleen makaamaan, vaan pitää tehdä suunnitelmia, jotta kolmannelle vuodelle saisi muutakin sisältöä kuin yksin kotona opintojen kanssa painimisen. Ilmoittauduin kv-tuutoriksi, otin isompaa roolia Rovaniemen Setan tapahtuma- ja sometiimeistä ja hetken mielijohteesta hain tähänkin pestiin opiskelijasomettajaksi. Juuri äsken myös sähköpostiini kilahti viesti hyväksytystä paikasta Radio Säteilyn ohjelman vetäjänä. Yhtäkkiä kalenterissa on jo kaikennäköistä mielekästä tekemistä ja uusiin ihmisiin tutustumista. Toki myös monta vanhaakin kaveria jäi kaupunkiin ja lähteneet käyvät välillä moikkaamassa.

Fuksivuoden alkukankeudesta selvittyäni Rovaniemi on osoittautunut yllättävän eläväiseksi kaupungiksi, josta löytyy kyllä kaikenlaisia pienyhteisöjä, joiden kanssa toteuttaa tai osallistua itselle mielenkiintoisiin iltamiin. Itse suurena Euroviisut-fanina olin pettynyt, kun Rovaniemellä ei järjestetty yleistä finaalikisakatsomoa, kunnes tajusin, että voin ihan hyvin järjestää sen itse. Viisufaneja löytyi lopulta kokonaisen baarin täydeltä. Samanhenkiset ihmiset löytyivät kyllä kaupungista, kunhan uskaltaa järjestää tai mennä mukaan itseä kiinnostaviin tapahtumiin/järjestöihin.

Ajateltiin toisen kv-tuutorin kanssa, että varmaan max. 10 vaihtaria osallistuu meidän pikkulaavuiluun.

Nyt syksyn alettua monet järjestöt ovat palanneet kesätauoilta. Amanda vinkasikin viime viikolla hyvistä matalankynnyksen tapahtumista, joihin ottaa osaa. Rohkaisen teitä kaikkia, jotka ajattelette, että: ”Rovaniemellä ei oo ketään, ei tääl tapahdu mitään”. Ilmestykää paikalle ja olkaa osa Rovaniemen elävää tapahtuma-, järjestö-, ja kulttuuritoimintaa. 

Katutaidekkin on tehnyt täyskäännöksen positiivisempaan.

- Henriikka, KTK:n opiskelijasomettaja.