Mysteeri yliopistolla, part 2
Otteita Laurin päiväkirjasta:
Keskiviikko 11.3.2020
Lunta satoi vaakatasossa. Olin ulkona pelkät Hämähäkkimies -pikkuhousut ylläni, mutta minua ei palellut. Tiellä, jolla seisoin, paloi ainoastaan yksi katuvalo. Se oli ainoa valonlähde pimeässä. Yön pimeys söi suurimman osan valosta, jäljelle jäi vain himmeä piste tummaa taivasta vasten. Aistini valpastuivat. Havaitsin liikettä ympärilläni. Joku tarkkaili minua. Lähdin liikkeelle. Joku seurasi minua. "Ole rohkea", kuiskasin itselleni. Unohdin sen äkkiä ja lähdin juoksemaan pakoon. Varjot olivat aivan kannoillani. Tiesin, että ne katoaisivat valossa. Suuntasin askeleeni kohti peltoaukeaa, jonne kuun kelmeä valo loi säteensä. Tunsin, kuinka varjot jo hamusivat minua syleilyynsä. Matkaa oli vielä sata metriä enkä uskonut pääseväni perille. Pääsin kuitenkin. Nostin katseeni kohti taivasta, jonka keskellä loisti suuri täysikuu....
Täysikuu. TäysiKUU. TÄYSIKUU!!!
Heräsin.
Ymmärsin viimein, mitä täysikuun valo merkitsi tässä kryptisessä arvoituksessa. Olin jo käynyt tutkimassa Puolen Kuun valot, mutta ne eivät antaneet minulle haluamiani vastauksia. Onneksi liskot kertoivat taas totuuden.
Katsoin ulos ikkunasta ja näin juuri parahiksi täydenkuun laskevan mailleen. Olin auttamatta myöhässä, rötöstelevä epeli oli taatusti ehtinyt suorittaa tihutyönsä. Minun ei auttanut kuin kohdata totuus ja suunnata askeleeni kohti yliopistoa.
Laskettelin yliopistolle Segwaylläni, jonka äitini oli ostanut minulle nimipäivälahjaksi. Oi tuota kultaista äitiä. Yliopiston pihalla vallitsi aavemainen tunnelma. Sisälle astuessani ilmapiiri muuttui kireäksi kuin tätini kukkahattu. Paikat ammottivat tyhjyyttään ja tuuli pyöritti heinäpalloja pitkin hiljaista aulaa. Miten toissapäiväinen kalabaliikki oli yhtäkkiä voinut loppua?
Astelin perinteiseen tapaan kohti yliopiston ravintolaa. Näin ravintolatyöntekijän yksin tiskin takana kyyneleitään pidätellen. Kysyin: "Miksi itket...mies?" Hän vastasi nyyhkytystensä välistä: "Joku on yöllä varastanut kaikki maksupäätteet." Olin shokissa. Ihmiset eivät nykyään kanna käteistä mukanaan muodikkaiden korttitaskujen yleistyttyä. Yliopisto kumisi tyhjyyttään, koska sen päätoiminen tehtävä oli pystytty lakkauttamaan. Onneksi itse kannoin vyölaukussani aina kahta viidensadan euron seteliä juuri näitä tilanteita varten. Pääsin herkuttelemaan Burgundinpadalla.
Hetken kuluttua Niko-Ville saapui paikalle eikä hänellä tietenkään ollut rahaa, edes tilillään. Ruokin hänet. Hän ei kiittänyt. Mikä kiittämätön sielu. Mietimme yhdessä, kuinka saisimme tutkinnan etenemään. Niko-Villen barbaarimainen syömistyyli muistutti minua yhdestä ystävästäni; Masa Rutti, tietokonevelho sekä hillitön hakkeri. Hän voisi päästä käsiksi yliopiston valvontakameramateriaaliin.
Avatessamme Masan toimiston oven varoittamatta, Rutti pomppasi pystyyn. Näin rosoisen parran takaa punoittavat posket. Kun kysyin valvontakameramateriaalista, hän käänsi katseensa ja sanoi: "Nyt ei ole hyvä hetki." Koostaan huolimatta hän liikkui nopeastti ohitsemme. Olin jo lähtemässä hänen peräänsä, mutta hänen potkulautansa oli turhan nopea. Niko-Ville yritti kuitenkin urheasti ja lähti juoksemaan.
Tämän tapaamisen jälkeen mieleeni tulvi kysymyksiä: Mitä Rutti salasi? Mistä hän oli saanut potkulaudan? Missä uusi vihje? Miksi Niko-Ville juoksi väärään suuntaan? Olin ymmälläni. Oliko Niko-Villellä jotain kerrottavaa? Todennäköisesti ei. Minun ei auta kuin odottaa seuraava vihjettä.
Keskiviikko 11.3.2020
Lunta satoi vaakatasossa. Olin ulkona pelkät Hämähäkkimies -pikkuhousut ylläni, mutta minua ei palellut. Tiellä, jolla seisoin, paloi ainoastaan yksi katuvalo. Se oli ainoa valonlähde pimeässä. Yön pimeys söi suurimman osan valosta, jäljelle jäi vain himmeä piste tummaa taivasta vasten. Aistini valpastuivat. Havaitsin liikettä ympärilläni. Joku tarkkaili minua. Lähdin liikkeelle. Joku seurasi minua. "Ole rohkea", kuiskasin itselleni. Unohdin sen äkkiä ja lähdin juoksemaan pakoon. Varjot olivat aivan kannoillani. Tiesin, että ne katoaisivat valossa. Suuntasin askeleeni kohti peltoaukeaa, jonne kuun kelmeä valo loi säteensä. Tunsin, kuinka varjot jo hamusivat minua syleilyynsä. Matkaa oli vielä sata metriä enkä uskonut pääseväni perille. Pääsin kuitenkin. Nostin katseeni kohti taivasta, jonka keskellä loisti suuri täysikuu....
Täysikuu. TäysiKUU. TÄYSIKUU!!!
Heräsin.
Ymmärsin viimein, mitä täysikuun valo merkitsi tässä kryptisessä arvoituksessa. Olin jo käynyt tutkimassa Puolen Kuun valot, mutta ne eivät antaneet minulle haluamiani vastauksia. Onneksi liskot kertoivat taas totuuden.
Katsoin ulos ikkunasta ja näin juuri parahiksi täydenkuun laskevan mailleen. Olin auttamatta myöhässä, rötöstelevä epeli oli taatusti ehtinyt suorittaa tihutyönsä. Minun ei auttanut kuin kohdata totuus ja suunnata askeleeni kohti yliopistoa.
Laskettelin yliopistolle Segwaylläni, jonka äitini oli ostanut minulle nimipäivälahjaksi. Oi tuota kultaista äitiä. Yliopiston pihalla vallitsi aavemainen tunnelma. Sisälle astuessani ilmapiiri muuttui kireäksi kuin tätini kukkahattu. Paikat ammottivat tyhjyyttään ja tuuli pyöritti heinäpalloja pitkin hiljaista aulaa. Miten toissapäiväinen kalabaliikki oli yhtäkkiä voinut loppua?
Astelin perinteiseen tapaan kohti yliopiston ravintolaa. Näin ravintolatyöntekijän yksin tiskin takana kyyneleitään pidätellen. Kysyin: "Miksi itket...mies?" Hän vastasi nyyhkytystensä välistä: "Joku on yöllä varastanut kaikki maksupäätteet." Olin shokissa. Ihmiset eivät nykyään kanna käteistä mukanaan muodikkaiden korttitaskujen yleistyttyä. Yliopisto kumisi tyhjyyttään, koska sen päätoiminen tehtävä oli pystytty lakkauttamaan. Onneksi itse kannoin vyölaukussani aina kahta viidensadan euron seteliä juuri näitä tilanteita varten. Pääsin herkuttelemaan Burgundinpadalla.
Hetken kuluttua Niko-Ville saapui paikalle eikä hänellä tietenkään ollut rahaa, edes tilillään. Ruokin hänet. Hän ei kiittänyt. Mikä kiittämätön sielu. Mietimme yhdessä, kuinka saisimme tutkinnan etenemään. Niko-Villen barbaarimainen syömistyyli muistutti minua yhdestä ystävästäni; Masa Rutti, tietokonevelho sekä hillitön hakkeri. Hän voisi päästä käsiksi yliopiston valvontakameramateriaaliin.
Avatessamme Masan toimiston oven varoittamatta, Rutti pomppasi pystyyn. Näin rosoisen parran takaa punoittavat posket. Kun kysyin valvontakameramateriaalista, hän käänsi katseensa ja sanoi: "Nyt ei ole hyvä hetki." Koostaan huolimatta hän liikkui nopeastti ohitsemme. Olin jo lähtemässä hänen peräänsä, mutta hänen potkulautansa oli turhan nopea. Niko-Ville yritti kuitenkin urheasti ja lähti juoksemaan.
Tämän tapaamisen jälkeen mieleeni tulvi kysymyksiä: Mitä Rutti salasi? Mistä hän oli saanut potkulaudan? Missä uusi vihje? Miksi Niko-Ville juoksi väärään suuntaan? Olin ymmälläni. Oliko Niko-Villellä jotain kerrottavaa? Todennäköisesti ei. Minun ei auta kuin odottaa seuraava vihjettä.
Kommentit
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi! Se julkaistaan mahdollisimman pian.