Valokuvausopintoja metalliromupihalla

Nyt kun ensilumi jo loskautuu askeleen alla, on mukavaa muistella ajassa taaksepäin päiviä, jolloin aurinko paistoi ja ilman tuntu muistutti vielä kesästä. Kun valo oli kirkasta ja aurinko loisti korkeammalta!

Nimittäin mainio valokuvauksen opettajamme vei meidät sivuaineopiskelijat muutaman viikkoa sitten metallinkeräyspihalle valokuvaamaan. Suuri alue täynnä romua, vuoria toisensa perään, metallia metallin päällä, kaikenmuotoista metallia: autoja, johtoja, ammeita, säiliöitä, kylttejä, putkia, vanteita ja asioita, joita en edes osaa nimetä. Loputtoman oloinen sekasuo, ja silti jokin sisäisen logiikka sillä kaikella, josta vain pihan hoitajat olivat perillä. Metallilaakson pohjalla möyri joukko määrätietoisia työkoneita, joiden alta sai välillä paeta keltaiset suojaliivit hulmuten. Kerrankin erään kukkulan takaa alkoi kuulua työn ääniä ja yhtäkkiä jostain lensi auto, rysähti vuoren jatkeeksi.

Aluksi koko paikasta ei saanut mitään tolkkua, sillä katsottavaa oli aivan liian paljon. Lopulta kuitenkin löytyi kaikkia jänniä yksityiskohtia ja pikku hiljaa kameran kautta kurkkiessa alkoi päässäkin muodostumaan jonkinlainen järjestys ja selitys koko romupihalle. Havaintokyky herkistyi. Viivyimme pari tuntia, jonka jälkeen oli aivan uupunut olo. Olimme kuitenkin koko ajan olleet keskittyneenä ja tarkkaavaisena tekemässä havaintoja ja tietenkin tämän lisäksi miettimässä ja tutkimassa aktiivisesti rajaus- ja sommitteluratkaisuja.

Oli hauskaa huomata, että kaikki olivat löytäneet omanlaisia strategioitaan kuvaustyöhön. Oivalsin, että romupihalla voisi käydä valiten joka visiitille oman kuvausstrategian ja silti kuvauskohde ja kuvauskokemus ei alkaisi tympimään. Voisi keskittyä vaikka tiettyyn sävyyn. Tai kuvata pelkästään lähikuvia mielenkiintoisista yksityiskohdista. Tai kuvata pelkästään laajoja kokonaisuuksia. Tai etsiä tiettyjä muotoja. Minä kokeilin sekaisin monenlaisia strategioita, ja niinpä näitä kuvia on nyt moneen lähtöön. Metallipihalle täytyy ehdottomasti päästä uudestaan! Seuraavalla kerralla otan äänityslaitteen mukaan, sillä alueen äänimaisema on myös kutkuttava.

Tässä blogissa olevat kuvat on otettu kännykällä. Mutta kuvasin myös mustavalkofilmille. Eilen työskentelimme pimiössä ja sain negatiiveistani tehtyä ensimmäiset pienet kurkistuskuvat eli ns. pinnakkaisvedokset - negatiivit siis valotetaan suoraan valokuvapaperin päälle suurentamatta niitä, kuten varsinaisissa vedoksissa on tapana tehdä. Ensimmäisen katsauksen perusteella seasta löytyi kutkuttavia kuvia. Mutta prosessi negatiivista hyväksi vedokseksi asti on pitkä, joten varsinaiset vedokset ovat vielä useamman pimiötunnin takana. Pimiötyöskentely vaatii kärsivällisyyttä ja malttia. Mutta nyt onkin otollinen aika pimiötyölle, sillä eksponentiaalisesti pimenevät ja kylmenevät talvi-illat ajavat sisälle. Pimiön punavalo ja kehitysastian kumina tiskialtaassa sulkevat muun maailman pois mielestä. Siinä häärätessä voi vaikka makustella, että kuinka koko analogivalokuvausteknologia eli pimiöprosessi, kemikaalit, negatiivit ja valokuvapaperi ovat keksitty aikavälillä 1838-1900, eivätkä ole siitä sen jälkeen miksikään muuttuneet. Jaan siis tuon autuaan hetkeni kaikkien minua edeltävien valokuvan harrastajien, ja kaikkien minun jälkeen tulevien valokuvaharrastajien kanssa.

Arvaa mikä?