Elämän TJ

Lyönneissä on ihmeellistä tarkkuutta, ja biljardipallot kierivät pusseihin tottelevaisemmin kuin koskaan. Munkkikahvissakin on varmasti enemmän makua, kuin muina iltoina yhteensä. Puoli vuotta varusmiespalvelusta, toisille vuosi, on enää yhtä aamua vaille täynnä, ja Sodankylän sotilaskodissa aistii karnevaalitunnelman. Sotilaspastori kiertelee salissa ja pysähtyy juttelemaan. Miekkonen haastelee elämän TJ:stä. Mitä me oikein juhlimme? Tämän illan jälkeenhän porukkamme hajoaa ja yksi elämänvaihe on vain takana. Puheet tuntuvat tuolla hetkellä lähinnä synkiltä ja tunnelmaa latistavilta, mutta myöhemmin nuo hengenmiehen sanat ovat aika-ajoin palanneet mieleeni.

Lyhenteellä TJ muuten viitataan jäljeellä oleviin palvelusaamuihin, ja se tulee sanoista ”tänään jäljellä” tai ”tämän jälkeen”.

Länsimaisen ihmisen elämä on suorittamista ja vaihe-vaiheelta eteenpäin menemistä. Ala-asteelta päästyä lapsi kokee pääsevänsä pois leikkikoulusta. Ensi syksynä ollaan isojen laitoksessa, missä ajetaan mopolla ja poltetaan tupakkaa. Ylä-asteen jälkeen otetaan jo vastuuta. Lukiossa saa itse valita kursseja, eikä tunneilla ole pakko käydä. Valkolakki päähän ja siitähän se vapaus alkaa. Täysi-ikäisyys, muutto pois kotoa, ehkä kauaskin. Ollaan omillaan – tätähän onkin odotettu.

Moni jatkaa opintojaan heti toisen asteen koulutuksen jälkeen, toiset lähtevät työelämään ja palaavat koulunpenkille kenties vielä myöhemmin. Opiskelupaikan saaminen on jo hieno saavutus, kilpailu niistä on kovaa. Taas on yksi etappi saavutettu.

Yliopistossa näkee ahkeraa ja kunnianhimoista porukkaa. Kursseja pitää saada, jotta valmistuu. Töissäkin pitäisi ehtiä käydä, jotta saa rahaa. Parikymppisellä on niin paljon esseitä palauttamatta ja tenttikirjoja lukematta, että harrastuksiin ei jää aikaa, saati ystävien tapaamiseen. Täytyy pysyä aikataulussa. Moniko on tullut ajatelleeksi, että juuri yliopistossa on ehkä viimeinen mahdollisuus vaikuttaa oikeasti omiin aikatauluihinsa? Akateeminen vapaus kannattaa käyttää hyödyksi.

Minäkin jatkoin opiskelua heti lukion jälkeen, väliin tosin mahtui seitsemän vuotta kaikkea muuta. Kun työelämässä on ollut jo jonkin aikaa, ymmärtää, että ei tässä mihinkään ole kiire. Yliopisto TJ:kin koittaa vielä joskus, mutta en onneksi tiedä koska. Valmistumisen ja eläkeiän väliin mahtuu kuitenkin jokunen variksen harmaa työpäivä, -viikko ja -vuosi. Ne tulevat vielä, hätäilemättäkin. Ja kuka tietää, vaikka kaikki kiire loppuisi vaikka ensi viikolla, ihmiselämällä kun on tapana olla ennalta arvaamatonta.

Tavoitteita pitää olla ja saavutetuista etapeista saa, ja pitääkin iloita ja nauttia. Mutta mihin meillä on niin kiire? Tavara ei lopu ostamalla, eikä etapit saavuttamalla. Elinikäinen oppiminen - niin paljon kuultu fraasi – mutta silti täyttä totta. Ihminen ei valmistu koskaan, me vain laukkaamme TJ:stä toiseen. Se on sitä elämän TJ:tä, mistä sotilaspastorikin kahdeksan vuotta sitten puhui.

Aamulla oli vähän pakkasta, talvi on taas tuloillaan. Nyt aurinko räköttää kuitenkin sälekaihtimien välistä sisään. Taidanpa laittaa ulkoiluvaatteet päälle ja viedä koiran metsään. Töitä voin tehdä vielä myöhemminkin tänään, tai vaikka huomenna.

Onnistuukohan kymmenen vuoden päästä keskellä arkipäivää? Kuka tietää, mutta tällä hetkellä ainakin tuntuu, että olen oikeasti oman elämäni toimitusjohtaja, TJ.