Ootsä selvin päion?

Kysymykseen saa vastata koko ajan. Yleensä juomista perustellaan, mutta mistä lähtien juomattomuus on vaatinut perustelua? Ihmiset eivät kestä sitä, että joku tulee yökerhoon juhlimaan, eikä päihtymään. Eivät suomalaiset tanssi, jolleivät ole härskisti päissään tai hengen riivaamia. Rasvaton lukko ei aukea.

En pidä humaltumisesta. En ole silloin oma itseni. Kontrollin menettäminen, aistien turtuminen ja suoritusten heikkeneminen on yhtä surkeutta. Miksi haluaisin pilata hyvän keskustelun ja tiliotteen vain sen takia, ettemme kehtaa keskustella ilman lageria? Lapsena mentiin ulos leikkimään, nykyään kahville tai ”yksille”. Kaltaisilleni jäykkähousuille tämä singulaaripluraali (mahdoton lausua jurrissa) on käsittämätön käsite. Niin on alkoholia kuluttavillekin. ”Yhdet” on pelkkä illuusio, myytti, kieliopillinen paradoksi. Kuka todella käy juomassa vain yhden oluen? Tylsimykset, joille dialogi yhden tuotteen tai ystävän kanssa on viihdyttävämpi ajatus kuin kontti Koffia ja Vain elämää.

”Yhteisön säännöt, muiden ihmisten hyväksyntä tai paheksunta säätelevät voimakkaasti alkoholin juomista.” - Ilkka Halonen

Join ensimmäisen olueni 15-vuotiaana. Päissä siteerattiin Leevi & The Leavingsiä. Tajusin, että tässä ollaan. Humalassa. Myöhemmin tajusin, etten ollut missään. Ainoastaan Kalkkikallioilla liukumassa sekavuudesta selvyyteen. Kertomassa todelliset tunteet rippileiri-ihastuksille ja läikyttämässä hapottomat pohjat isosen kengille. Kännissä avautuminen on kokonaisuudessaan tilanteen itsensä parodia: pyydellään anteeksi, että puhutaan asiat nyt pienissä  tumuissa, mutta puhutaan silti. Halaillaan ja nyyhkytellään, lähennytään. Kysymys kuuluu: miksi emme voi halailla selvinä?

Emme osaa.

Reindeerspottingin Jani: ”Ei täällä pysty lopettamaan käyttöä. Kaikki kaverit käyttää, ja jos sie oot vähän aikaa ilman, niin sinulle tarjotaan. Kun sie pyydät, sulle ei varmasti tarjota.” Viinapullon tyrkyttäminen on silkkaa reviirin asettamista, vieraanvaraisuutta. Se on sosiaalisen opportunistin pelkoa siitä, että muut tilassa olevat sietävät itseään ilman, että tietoisuutta tarvitsee kurluttaa psyykenpesuaineella.

Vaikeinta on toki kieltäytyä. Lapsena on opittu, että otetaan kun tarjotaan. Ja lautanen syödään tyhjäksi. Pula-ajan kulutusstrategia ei tee meistä mitään muita kuin ylipainoisia juoppoja.

Toisista on mukavaa nousta krapulan voimattomuudesta kohti elävien kirjoja. Normaalitaso, joka on selvä arki, häivytetään hetkeksi putoamalla sen alapuolelle. Näin seuraavan aamun noitavainot edellyttävät suurta ponnistelua, jotta psykoottinen vapina lakkaa. Voittajaolo on taattu. Joskin Jeppe raukka ei tajua sitä, että hän on vain kääntynyt paskassa käydäkseen uudestaan pesulla. Ennen pitkää normaali laskee, ja paluu huipulle on vääjäämätöntä laskua. Vaikka monena sunnuntaiaamuna ajatus on tuntunut mahdottomalta kohdata, maailma ei pysähdy, vaikka olisin kuinka kohmelossa.

Onko hauskaa menettää tunteja, päiviä, jopa viikkoja siksi, että keskushermosto pitää pysäyttää 2-3 päivän välein? Psykologi Ilkka Halosen sanoin: ”Juon, koska olen tottunut juomaan tietyssä seurassa, tiettynä aikana tietyssä paikassa --”. Myönnettäköön, että estottomuus on hauska tunne. Sitä en myönnä, että sen voisi saavuttaa vain päihtymällä. Hän, joka ei ilman näitä avuja uskalla muuten heittäytyä elämän loputtomaan kohtuuttomuuteen ja keveyteen, jää paljosta paitsi. Todellinen oppiminen tapahtuu oppituntien välissä. Rakkautta tarjoillaan eniten silloin, kun sitä vähiten tarvitsee. Sama pätee oluen kanssa.

Eetu Jay