Rehelliset rukkaset

Terve pöytää, once again. On uskomatonta, että ollaan jo maaliskuussa, ja melkein jo puolessa välissä. Kohta on jo huhtikuu, vappu ja sitten lukuvuosi onkin painettu unille. Tällä kertaa jätetään hyvän mielen bloggaukset hetkeksi narikkaan, ja ollaan hetki aivan helkkarin realistisia. Nyt on pehmot pehmoiltu.

Mä haluaisin laittaa itseni pitkille päiväunille tai nipistää itteni hereille tästä kevyestä painajaisesta. Ensimmäinen maisterivuosi on mennyt rehellisesti aivosumussa. Joku voisi sanoa ”oma vika pikku sika”, sillä urheilun vuoksi jääneet kandikurssit piti suorittaa syksyllä maisteriopintojen ohella. Mutta itse vastaan, ettei muita vaihtoehtoja ollut. Tutkinto taskuun tai tuille tervemenoa. Valitse siitä. Ai voisin mennä töihin? OH DEAR. (no, mä oon töissä… aina välillä...)

On varmasti jokaiselle selvää, että opiskelijoiden taloudellinen tilanne ei viimeisen vuoden aikana ole ainakaan parantunut. Tai ehkä joillakin on, mutta itse en kuulu siihen sakkiin. Ensimmäisiin vuosiin verrattuna raskaammat opinnot, paine valmistumisesta sekä omat tavoitteet ovat laittaneet jaksamisen koville. Lisätään soppaan vielä ne työt, urheilu sekä aktiivihommat, niin alkaa olla kattila koreena. Mietit varmaan, ettei mun tartteis tehä kaikkea. Ja vastaus on: ei niin, enkä enää teekkään, vaikka ihan hirveesti haluisinkin. Ja nyt mietit mistä sitä on karsittu? Töistä ja aktiivihommista. Alatko ymmärtää yskän?

Ei tarvitse olla mikään seppä, että osaa lukea myös uutisia niin Suomen kuin maailman tapahtumista. Työnhaku tässä työttömyystilanteessa… en ees alota. Eiköhän jokaisella oo jonkilainen oma käsitys tai kokemus. Ja jos ei, niin muutaman uutisen tai somepostauksen vilkaseminen aiheesta saattais auttaa.

Ainiin ja sitten se tekoäly. Voi v****. Kirsikka kakun päällä vai ihan koko kakkupohja, en tiiä. Oon huomannut omissa opinnoissa, että oon alkanut valita kursseja sen mukaan, miten vähän tekoälyllä on kurssin sisältöön ja toimintatapoihin vaikutusta. Miksi opiskelisin jotain, mikä todennäköisesti tullaan koneen osaamisella korvaamaan? Ei tää oo normaalia, ei edes ajatuksen tasolla, mutta niin se vaan ohjaa valintoja.

Tällanen jatkuva epävarmuus alkaa käydä melko raskaaks mielelle. Tai ainakaan ite en tätä fiilistele. En piru tippaakaan. No mutta. Eipä tässä auta kuin elätellä toivoa. Mistä? Paremmasta. Ja mitä tän toivon elättelyn aikana voi tehdä? Pitää ainakin huolta siitä, että tekee just niitä asioita, mitkä saa sulle hyvän mielen. Ei saa kyynistyä. Niinhän ne kai sanoo? No en kyynisty. Kunhan märisen märisemisen ilosta. Ehkä joku muukin jakaa samat fiilikset? Ai jaat? Tekis ujosti mieli lainata lausetta ”jos ei jaksa niin koittakaa vaan jaksaa”, mutta mun mielestä toi on semi törkee lause ja sanon vaan, että tsemppiä. Ai et jaa samoja fiiliksiä? Hyvät sulle. 

Tää blogi on kirjoitettu aidosti tunteella, ehkä vähän karrikoidusti. Ehkä ei. Tällä viikolla (9.-15.3.2026) vietetään opiskelijoiden mielenterveysviikkoa, ja onkin hyvä muistuttaa, että moni opiskelija saattaa käydä melko raskaitakin vaiheita elämässään, vaikkei ulospäin siltä näytä. Kysyppä siis kaverilta miten sillä menee. Ja vielä tärkeempää: kysy myös iteltäs ”miten mä jaksan”.

// Viivi, TTK