Viekö aikuistuminen kaiken ajan?

Pisin yhtäjaksoinen harrastukseni on kestänyt jo yli kymmenen vuotta. Kiintolevyt pullistelevat valokuvista, joita on vuosien saatossa kertynyt kymmeniä tuhansia. Viime aikoina olen kuitenkin huomannut, että kaivan kameran yhä harvemmin esiin. Saatan ottaa sen mukaan, mutta sitä ei loppujen lopuksi tule kuitenkaan käytettyä. Olen pohtinut, mistä tämä voisi johtua. Olenko viimein kyllästymässä, siirtymässä eteenpäin?

Olen kuvannut niin omaksi ilokseni kuin myös elinkeinokseni. Olen huomannut, että vuosien saatossa minusta on tullut vaativampi. Vaadin sekä kuviltani, että kuvauskohteiltani enemmän. Arkiset tapahtumat ja ympäristöt eivät enää tunnukaan niin jännittäviltä ja tuntuu, etten kykene saamaan niistä mitään irti. Ehkä tässä on yksi syistä, miksi harrastukseni on jäänyt vähemmälle. Ajattelin, että harrastukseni piristyisi muutettuani toiselle paikkakunnalle

, mutta ainakin toistaiseksi tämäkään ei ole tuonut muutosta. Aika menee oikeastaan vain töiden ja opintojen parissa, eikä aikaa harrastamiselle jää.

Noin kymmenen vuotta sitten elin harrastukseni kulta-aikaa. En osannut juuri mitään, mutta se ei haitannut. Kuvasin kaikkea ja kaikkialla. Ahmin alan teoksia, kuten Michael Freemanin Valokuvaamisen taito ja ihastelin Ansel Adamsin, Henri Cartier-Bressonin ja Sebastião Salgadon kaltaisten alan legendojen töitä. Välillä ajattelin jopa lähteväni opiskelemaan valokuvausta. En sitten loppujen lopuksi kuitenkaan valinnut valokuvaajan ammattia, vaan päätin säilyttää sen pääasiassa harrastuksena niin, että se toimisi vastapainona jollekin muulle tekemälleni. Parhaimpia hetkiä ovat olleet ne valokuvausretket, joiden aikana maailmassa ei ole mitään muuta kuin minä ja kuvauskohteeni, jota tarkastelen etsimeni läpi. Nykyisin nuo hetket alkavat olemaan yhä harvemmassa, mikä harmittaa minua suuresti.

Ehkä kysymyksessä on aikuistuminen? Olenko menettänyt lapsenomaisen innon ja muuttunut tylsimykseksi, joka ravaa töiden ja kodin väliä sekä istuu iltaisin keskinkertaisia viihdeohjelmia tuijottaen? Ehkä ei kuitenkaan. Ehkä olen alkanut omaksua suorittamisen ajattelun, jossa myös harrastuksesta tulee yksi suoritus muiden joukkoon. Opinnot ja työt ovat asettaneet tavoitteen ja aikataulun toisensa perään ja nyt suorittaminen on ulottamassa lonkeroitaan yhä pitemmälle elämäni sisältöihin.

Suorittamisesta puhutaan paljon nyky-yhteiskunnassa. Yhtäältä suorittaminen nähdään hyveenä, jonka avulla ihminen voi olla tehokas ja aikaansaava. Varsinkin työ- ja opiskeluelämässä tällainen korostuu. Toisaalta suorittaminen taas nähdään negatiivisessa valossa. Suorittamisesta tulee pakollista, eikä suorittaja ole tyytyväinen oikein mihinkään. Löysääminen ja omien rajojen tunnustaminen voi olla äärimmäisen vaikeaa. Suorittamisen kierteestä ei kuitenkaan muuten pääse. Niinpä minäkin annan itselleni aikaa, ja kuvaan sitten, kun se jälleen tuntuu hyvältä.

- Matias