Maailma ilman meitä

Valokuvauksen harrastajana eräitä mielikohteitani ovat hylätyt tilat. Paikat, joista ihmiselämä on kaikonnut, ja ainoastaan tuuli kulkee autioissa käytävissä, rikkoutuneissa ikkunoissa ja ovensuissa. Näiden paikkojen koruton kauneus on kiehtovaa. Itse paikat ja niistä otetut kuvat haastavat pohtimaan ihmiselämän katoavaisuutta ja sitä, että kaikki kestää lopulta vain hetken. Mikään tekemämme ei ole ikuista, eikä minkään tekomme vaikutukset tai jäljet kanna kosmisessa mittakaavassa pitkälle. Se on samalla kamala, mutta myös rauhoittava ajatus.

Alan Weisman käsittelee teoksessaan Maailma ilman meitä ihmisten katoamisen seurauksia. Miten pitkään luomakunnan kruunun vaikutus näkyisi tällä piskuisella pallolla? Olemme valjastaneet joet, täyttäneet suistot betonilla ja asvaltilla sekä ulottaneet vaikutuksemme maan jokaiseen kolkkaan. Toki työmme jäljet olisivat ikuisia? Toki aiheuttamamme tuho on jo peruuttamatonta? Ei niinkään, Weisman kirjoittaa. Jos ihmiskunta ottaisi yhtenä päivänä ja katoaisi, luonto valtaisi hyvin pian omansa takaisin. Toki välittömät seuraukset katoamisestamme olisivat alkuun katastrofaalisia: muun muassa ydinvoimaloiden reaktorien ytimet sulaisivat hoitamattomina ja aiheuttaisivat paikallista tuhoa. Muualla eläimet ja kasvit kuitenkin valtaisivat alaa, ja esimerkiksi norsujen kannat monikymmenkertaistuisivat sadassa vuodessa, kun niitä ei enää surmattaisi syöksyhampaiden toivossa. Puiset rakennukset lahoaisivat pois jättäen ainoastaan kiviset perustukset ja alumiiniset kodinkoneet jälkeensä.

Weismanin mukaan tuhannessa vuodessa kaikki New Yorkissa olevat kiviseinätkin olisivat kaatuneet. Ainoita jäljellä olevia ehjiä rakennelmia olisivat maanalaiset tuotoksemme, kuten Englannin kanaalin alapuolella kulkeva tunneli. Sadassa tuhannessa vuodessa hiilidioksidiarvot palaisivat aikaan ennen ihmisen vaikutusta, ja 250 000 vuoden kuluttua jälkeen jättämämme plutoniumkin hukkuisi maan luonnolliseen taustasäteilyyn. Pisimpään säteilisi uraanin isotooppi 238U, jonka puoliintumisaika on lähes 4,5 miljardia vuotta. Tästä säteilevästä perinnöstä huolimatta luonto kukoistaisi, ja esimerkiksi muovituotteet katoaisivat bakteerien ravinnoksi muutamassa sadassa tuhannessa vuodessa.

Noin viiden miljardin vuoden kuluttua aurinko on kuluttanut keskustastaan kaiken vedyn, ja se alkaa laajeta sulattaen lopulta Maan sulaksi laavapalloksi. Maan tuhouduttua ainoa merkki ihmisestä olisivat avaruuteen suunnatut radiolähetykset, jotka jatkavat matkaansa ikuisesti läpi universumin.

Weismanin esittämä tilanne on toki täysin hypoteettinen. Ihminen tuskin ottaa ja katoaa vain yhtäkkiä savuna ilmaan. Olemassaoloamme uhkaavat kuitenkin monet seikat, joista yhden suurimmista muodostamme me itse. On todennäköistä, että jos emme suhtaudu vakavasti luonnon resurssien rajallisuuteen, ilmastonmuutokseen ja muihin vastaaviin uhkiin, pyyhkiydymme historian hämäriin. Tämä pallo tulee kiertämään keskustähteämme vielä miljardeja vuosia. Eri asia on, pysymmekö me sen kyydissä.


- Matias


Weisman, Alan - Maailma ilman meitä. Atena. Jyväskylä 2009.