Kuinka rakastuin Inariin, Osa 1

Kirjoitin syksymmällä siitä, kuinka mielenkiintoisia paikkoja löytyy, kun kääntää Rovaniemeltä käsin katseensa oikealle, vasemmalle, tahi ylös sen ainaisen etelän sijasta. Palaan aiheeseen, sillä viimeisen parin kuukauden sisällä olen rakastunut intohimoisesti Inarin kirkonkylään, ja aion nyt selventää teille, miksi.

Pohjoiskalotin Amor ilkkui minulle jo kaksi kuukautta sitten, kun kävin Inarissa alkuperäiskansojen elokuvajuhlilla eli Skabmagovat festivaaleilla, mutta siitä kerron lisää tämän postauksen jatko-osassa. Kaksi kuukautta sitten flirtti ei vielä ollut vakavaa, vaan pikemminkin se oli sellaista nuoren rakkauden huumaa.

Mutta tällä erää: jo bussimatka ihastustani kohti mennätorstaina sai minut hyvälle tuulelle. Lähtö aamukahdeksalta kirpeässä auringonpaisteessa ja pakkasessa. Pikainen vaihto Ivalossa ja neljänkymmenen minuutin köröttely Inariin aina vain kauniimman maiseman halki. Vaille kaksi olimme perillä.

Inariin oli tällä erää asiaa siksi, että Ohcejoga Utsjoen Ursa ry järjesti yhteistyössä valtakunnallisen tähtitieteellisen yhdistyksen eli Ursa ry:n kanssa Valtakunnalliset tähtipäivät Inarin Sajoksessa. Meidät, eli kolmen hengen taidekasvatusopiskelijaryhmä, oli pestattu yliopiston kautta tähtipäiville toteuttamaan sivuohjelmana talvitaidetyöpajoja lapsille, nuorille sekä tähtipäiville osallistuville aikuisille. Kurssinimikkeellä yhteisötaideprojekti.

Torstai meni muotteja rakennellessa, ja perjantaina iltapäivästä oppilasryhmät porhalsivat muottien läpi, jättäen jälkeensä erinäisiä lumiveistoksellisia näkemyksiään avaruudesta. Lauantain puolella työpajoihin osallistui mm. kiinalaisia turisteja sekä tähtipäivien osallistujia ja heidän lapsiaan. Lopputulos oli näyttävä kahdeksan muotin lumiveistoskokonaisuus, jota täydensi jäästä tehty malli aurinkokunnastamme. Sajoksen etupihan talvitaidekokonaisuus toimi näyttämönä päätöstilaisuuden huikealle tulitaide-esitykselle. (Jossa muuten aurinkokuntamme aurinko lopulta räjähti!)


Koululaiset tuiskeessa ja eräs työpajan tuotos.

Omalta osaltani tähtipäivien huippuhetkiä olivat kuitenkin ne, jossa sain esittävänä taiteilijana tuoda tähtipäiville ei-tieteellistä ohjelmasisältöä. Lausuin runoja, esitin omia kitara+laulujani ja esiinnyin ensimmäistä kertaa pianistina! Loihdin soittimesta kuuluviin Erik Satien minimalistisen (ja tästä syystä erittäin tulkinnanvaraisen) sävellyksen, Gnossienne 1, vuodelta 1890. Sain soittaa Sajoksen flyygeliä sinisessä valossa salissa ja se oli aivan liian siistiä. Erik Satie kuoli samana vuonna, kun Inariin tuli sähköt, eli vuonna 1925.

Kavaljeerini klavieeri. Taustalla näkyy myös Hansin sirkustaiderekvisiittaa.

Kommentit

Suositut tekstit